Minttu Hukka


Jätä kommentti

Flagstaff

Moikka!

 

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa kuulumisia tänne blogiin, ja tällä kertaa suomeksi! Tällä kertaa mulla ei ole mitään varsinaista syytä tällä hiljaiselolle muuta kuin se, että olen viettänyt vapaa-aikani muiden juttujen parissa. Olen ollut paljon aktiivisempi sosiaalisessa mediassa (@minttuhukka) ja toisen projektini Strong Runner Chicksin kanssa; lukenut kirjoja ja ollut kiireinen yliopiston kesäkurssien kanssa.

Vietin seitsemän viikkoa touko-heinäkuussa Suomessa, ja lensin takaisin Yhdysvaltoihin heinäkuun puolenvälin tienoilla. Päätin jo ennen Suomeen tuloani olla kilpailematta, ja keskittyä pelkästään harjoitteluun ja hyvinvointiini. Kevät oli henkisesti ja fyysisesti todella raskas, ja muutamat kisat Amerikassa osoittivat, että pidemmän päälle ainoa oikea ratkaisu oli hyväksyä tosiasiat ja nöyrästi treenata kohti yliopistokautta. Toki alle 23-vuotiaiden EM-kilpailujen ja Kalevan Kisojen väliinjättäminen harmitti kovasti, varsinkin kun tuntui että kuntoni alkoi kesätreenien edetessä vihdoin mennä oikeaan suuntaan, mutta jo vuoden verran kestänyt vastoinkäymisten vyyhti (mykoplasma, murtuma, ynnä muut pienemmät ongelmat) oli kuitenkin syönyt pohjiani sen verran, että tiesin tarvitsevani hyvän treenijakson alle, jotta pääsisin pikkuhiljaa takaisin omalle tasolleni. Henkinen ahdinko näiden loputtomien ongelmien jälkeen oli ehkä jopa suurempi kuin fyysinen: oli vaikeaa hyväksyä, että oma taso oli kaukana ”normaalista”, ja että pitkään kestäneiden vaikeuksien jälkeen kestäisi jonkin aikaa ennen kuin juoksu alkaisi taas sujua. Häpesin itseäni ja sitä, kuinka huonosti minulla meni. Nolotti, kun en pystynyt juoksemaan kuin ”yhtä ja samaa vauhtia”, ja nolotti olla kaukana joukon hännillä. Vaikka olinkin pystynyt harjoittelemaan talvella suht hyvin korvaavilla ja tekemään voimaharjoittelua, tuntui siltä, että olin rapakunnossa. Talven voimaharjoittelu lisäsi lihasmassaani, mutta vähäinen juoksumäärä vaikutti siihen, että ”kehonpaino-voima-suhteeni” ei ollut optimaalinen. Voimaharjoittelun tuloksena olin vahvempi kuin koskaan, mutta tämä ei näkyisi taloudellisuudessani ennen kuin vasta pääsisin kunnolla juoksuharjoittelun pariin. Tunsin itseni vain hitaaksi ja painavaksi.

 

 

 

 

 

 

 

Lyhyen ja alavireisen kilpailukauteni kohokohta oli tavata paras ystäväni Jannika Kaliforniassa. 🙂

Tänä kesänä olen keskittynyt pelkästään rutiinien luomiseen ja pitkäjänteiseen hyvään työhön, ja se on alkanut taas vihdoin kantamaan hedelmää. Olen huolehtinut palautumisestani, nukkunut ja syönyt hyvin, ja noudattanut minulle määrättyä harjoitussuunnitelmaa. Juoksu kulkee päivä päivältä paremmin, ja odotan innolla viimeistä maastojuoksukauttani Broncona. Tällä hetkellä olen Flagstaffissa, Arizonassa korkeanpaikanleirillä ystäväni ja joukkuekaverini Kyran kanssa. Tämä on ensimmäinen kerta kun harjoittelen vuoristossa, ja vuoristoilmaan tottumattomana ensimmäinen viikkoni täällä oli todella raskas. Nyt jo reilut pariviikkoa täällä viettäneenä juoksu on alkanut sujua jopa paremmin kuin merenpinnan tasolla Kotkassa. Talvella tehty voimaharjoittelu ja nyt jo normaaliksi palautuneet juoksumääräni alkavat vihdoin myös kääntyä taloudellisemmaksi juoksuksi. Jatkan edelleen viikottaista voimaharjoittelua/kuntoutusta, mutta tällä hetkellä fokus on enemmän hermostollisessa voimaharjoittelussa.

 

Leiristä on enää noin viikko jäljellä ja sitten on taas aika palata takaisin Idahoon. Tuntuu, että asiat ovat taas vihdoin lähteneet sujumaan ja olen oikealla polulla. Olen yrittänyt olla stressaamatta kunnostani ja antanut asioiden vain tapahtua, ja näin onkin käynyt! Tänään lenkillä ollessani nautin vain upeasta maisemasta kunnes katsahdin kellooni ja tajusin, että olen mennyt muutamassa viikossa tosi paljon eteenpäin… Urheilu on kyllä mahtavaa. Aloitat jostakin, ja ihan muutamassa viikossa olet jo todella paljon parempi kuin aloittaessasi, etkä edes tajunnut koska edistyminen tapahtui. 🙂

 

 

Minttu

Mainokset


Jätä kommentti

Why the long silence

Whoa!

it’s been a while since the last time I wrote anything in here! It’s finally the time for the Spring Break again, so when there is no assignments due in the near future I decided to take some time and come here to tell how the things are going in my life.

These past 12 months have been like a rollercoaster ride with several ups and downs. After struggling with Mycoplasma pneumoniae all spring and summer, I returned to Boise to run cross country for my team with zero expectations. Well, the season was everything but spectacular, and I just rather forget everything that happened last fall. After the season, I took a good two-week-break and healed my inflamed foot and irritated lungs. I got back to training motivated to come back stronger for the indoor season. I flew home for the Christmas break, and trained hard for a few weeks until the ”shit hit the fan”, and the snowball started to roll downhill again.

img_1730
What I first thought was an IT-band syndrome or bursitis turned out to be something more severe… Femoral shaft stress fracture. Me and my ambitious attempt to get back to ”normal” cost the entire indoor season, and at least the first part of the outdoor season, too. I was devastated for a while, until I decided that crying over it won’t make things any better. I decided that I am going to make the most out of this setback, and this time actually return stronger than ever. I decided that I would make a ’debut’ instead of a ’comeback’, because I was planning on being a completely different athlete when I finally get to lace up again. I decided to take time for myself, enjoy the journey, and trust and follow the plan.

 

img_1942img_1940
Crazy, but I feel like this injury has actually been a blessing in disguise. After crying over it for a while, I realized that I need to change my perspective in athletics or my career will cut short. Suffering from the Mycoplasma pneumoniae last summer helped me to understand how important running is to me, but this stress fracture marked a turning point in my training. I keep damaging my future with stupid decisions and overtraining. I go from one injury to another when I try way too hard to reach my goals. Obviously injuries suck, but I have got so much help and support from many people during this journey, and have started to heal both mentally and physically. Thanks Tyler, Madison, Coaches, Monna, Irina, Dana-jean, My family; and some great friends who stuck around even during the hardest of times. I have got so much help and started to take steps towards right direction. Of course it is hard to ditch an old habit, but I consciously try to make the smart decisions and stick to them.

img_1827

I am actually feeling like this season might still turn out to be a good one for me. I feel stronger than ever, I have trained smarter (even though it has just been cross training), and I have a different attitude towards the entire sport. I think I am in a pretty good shape from cross training – I am a damn good cross trainer to say so (ha!). However, the goal is not to get hurt anymore. The goal is to take better care of myself and being consistent. I am taking small steps towards changing my old bad habits, and I know I am constantly going towards the right direction; even when I sometimes take a step backwards, it is usually followed by two forward! I am constantly trying to improve and learn to listen to my body and to love myself more.

 

 

At the moment, I am just on the third week of the ’back to running protocol’, and I seriously feel so good and excited! Now it is critical to be paaaatiiieeeeeent and listen to my body even more carefully. I feel strong and happy and can’t wait to be back at it 100%. Today I will do my first run on the concrete, and I am beyond excited to run on the lovely Greenbelt here in Boise.
The long silence in my blog has not only been due to the injuries and setbacks that have made me feel low. Frankly, I haven’t felt like writing about them until now when I am finally fine with them and processed them with myself. However, there is also another reason for the silence: the fact that I am simply way too busy with school! I really haven’t had time to sit down and write anything else but my papers, as I am going to graduate next spring (woohooo!), which has made me extra busy..!

Have a lovely week!
• Minttu •


4 kommenttia

Rahaa pankkiin

Hetki sitten tajusin, etten ole kirjoittanut blogiini mitään pariin kuukauteen. En oikein ole osannut kirjoittaa mistään. En jaksanut paapoa lisää alavireisesti mennyttä ratakautta Amerikassa… Ei huvittanut satuilla mitään kotiinpaluusta, lepäilystä, taikka surkeasti alkaneesta peruskuntokaudesta. Ei ollut mitään kirjoitettavaa, kunnes vasta nyt.

I just realized I haven’t written anything for a while. To be honest, there hasn’t been anything worth to be mentioned… I didn’t feel like storying about returning home for summer, resting, or writing more about the crappy track season I had in the States… Or about the poorly started cross-country conditioning! I simply didn’t have anything to write about, until now.

maxresdefault

Mulla on taas mykoplasma. Tai no, se on ollut päällä kuulemma jo koko kevään ajan. Oudolla tapaa olo on helpottunut. Ainakin löytyi syy kaikkiin tuntemiini oireisiin ja surkeaan kulkuun. Koko talvi meni kuin ruusuilla tanssien, kunnes keväällä, hallikauden jälkeen alkoivat ongelmat: kaksi pitkään kestänyttä flunssaa, väsymystä, univaikeuksia, rytmihäiriöitä, hengitysvaikeuksia, heikkoa palautumista… Kun mikään ei sujunut niinkuin olin suunnitellut, alkoivat henkiset voimavarani murentua entisestään, ja aloin panikoida, mikä ei tietenkään helpottanut tilannetta sitten ollenkaan. Minusta tuntui oudolta, että pystyin tekemään hyviä treenejä, mutta kisoissa suoritukset olivat alavireisiä. Esimerkiksi 16x400m sujui ihan helposti kovillakin vauhdeilla, mutta yhtämittainen 5000m sai minut tainnoksiin jo melkein ensimmäisen kilometrin jälkeen. Aloin uskoa, että kyse on pelkästään korvien välistä…

I have a Mycoplasma pneumoniae* infection. AGAIN. Or better, I have had it the entire spring. In an odd way, I feel very relieved. At least there is a reason and a clear explanation for all of the symptoms I have had, and the mysterious loss of fitness after the indoor season – if I need to find the silver lining of the cloud! I felt great the entire winter, but in the spring, after the indoor season, all the problems got started: I had two, long-lasting colds, I felt fatigued; I suffered from isomnia, arrhythmia, shortness of breath, and delayed recovery… When nothing seemed to work, my mental side started to break down as well, which obviously didn’t help the situation at all. It felt weird to be able to do some really good workouts, but then the competitions just sucked. For example, I was able to do workouts such as 16x400m with very good paces (I’m obviously not a 800m runner but I still have some leg-speed thanks to the diverse training history I have… I started as a sprinter/long-jumper and I also played soccer…! :D), but in a 5k race I just felt like a fish out of water after the first kilometer. I truly started to believe it was only mental – I mean I had trained so well year around but I still didn’t race well – and that I had started to lose my s**t as a runner.

 

*Mycoplasma is a genus of bacteria that lack a cell wall around their cell membrane. Without a cell wall, they are unaffected by many common antibiotics such as penicillin or other beta-lactam antibiotics that target cell wall synthesis. (Wikipedia)

For regular people, it just feels like a more severe cold, but for endurance athletes it causes more problems when the lungs don’t function properly, and one should be able to perform at the highest level, and when it is difficult to get rid off the bacteria completely.

1237048_10201863481647421_98608046_n

Sain viime perjantaina kuulla mykoplasmasta ja sen aiheuttamasta keuhkovauriosta. Lääkäri kertoi minulle, että n. kolme vuotta sitten sairastamani mykoplasma on mahdollisesti asustellut kropassani kaikki nämä vuodet, sillä silloinen antibioottikuurini oli liian lyhyt sen totaaliseen nujertamiseen (vrt. 2 viikkoa silloin, 2.5 kuukautta nyt), ja tauti on päässyt ilmeisesti aina silloin tällöin puhkeamaan. Ennen Nationalseja sairastin yli kahden viikon sitkeän flunssan kovalla yskällä, joten tämä diagnoosi käy todellakin järkeen. Keuhkovaurion lisäksi myös kortisoli- ja kreatiinikinaasi-arvoni olivat erittäin korkeat. En tiedä onko mykoplasma myös näiden arvojen kohoamisen taustalla, vaiko huonosta kulusta stressaaminen ja kova treeni, sillä kroppa on ollut koko kevään todella kovilla kun on taudista huolimatta pistänyt itsensä 100% likoon. Jossittelu on aina turhaa, ja useimmiten siitä vain pahoittaa mielensä, mutta olen miettinyt minkälaisia tuloksia olisinkaan voinut tänä keväänä/kesänä tehdä, mikäli olisin pysynyt terveenä. Lupaavan hallikauden ja Suomen ennätyksen jälkeen lähdin innolla kevääseen, mielessä niin EM-kilpailut kuin Olympialaisetkin, mutta tällä(kin) kertaa sain jäädä nuolemaan näppejäni ja seuraamaan kisoja kotisohvalta. En kuitenkaan aio lannistua, vaan hoidan nyt itseni kuntoon ja siten pääsen taas harjoittelemaan kohti uusia tavoitteita. Nälkä kasvaa syödessä. Vieläkään ei ollut mun aika, mutta olen varma että sekin vielä tulee, kunhan jaksan edelleen yrittää täysillä. Tämä vuosi on osoittanut minulle, että minulla on oikeasti potentiaalia ja mahdollisuudet nousta ihan aikuisten arvokilpailutasolle saakka.  Syksyn maastokilpailuista en vielä osaa sanoa sen enempää, vain aika näyttää miten treeni alkaa taas kulkea. Nyt alkuun joudun ottamaan erittäin iisisti kahden viikon ajan, ja sen jälkeen luvassa on kaksi viikkoa pelkkää peruskestävyysharjoittelua. Vaikka tämä vuosi ei nyt mennytkään ihan suunnitellusti, on se silti ollut erittäin arvokas ei pelkästään saamieni kokemuksien perusteella, mutta myös selkeästi suuremman ja laadukkaamman harjoitusmäärän puolesta: olen saanut tehtyä paljon suurempaa määrää TERVEENÄ (kopkopkop), ja uskon että se työ ei ole ollut hukkaan heitettyä. Nuori mies kun nukkuu, on se kuin laittaisi rahaa pankkiin… Sama voi kai soveltaa nuoreen kestävyysjuoksijaan ja hänen uurastukseensa, eikö??

Last Friday I got to hear that not only did I have a Mycoplasma infection, but it had also caused some lung damage. I had this same infection three years ago, and my doctor said there is a chance that the bacteria has been hiding in my body since then, causing the onset of the symptoms every once in a while, as the antibiotics didn’t last for long enough back then to kill all the bacteria. GREAT. This time I need to take meds for three months, whereas three years ago it was only two weeks. Before the NCAA Nationals I had a very bad cold with a strong cough, and it lasted longer than two weeks, so this diagnose totally makes sense to me. In addition to the lung damage, my creatine kinase and cortisol levels were way too high, and I can only wonder whether the Mycoplasma paired with hard training has caused these levels to peak (=double exhaustion!), or whether I trained too hard and the levels just raised up due to that, and then I became ill when my body was like an open window for the germs. I know it is always dumb to think about ”what ifs”, but I can’t help thinking how well I could have performed this spring/summer if I had been healthy. After the promising indoor season and the Finnish national record in 5k, my hopes were up and I really dreamed about the European Championships and the Olympics. Well, it still wasn’t my time to shine, but I try to keep believing it will come if I keep working hard and moving forward. However, this year has shown me that I have all that what it takes to get there and run in the big championships.

 

I can’t say anything about the fall and the cross-country season, only the time will tell how well I will bounce back. Now I just need to take it easy for two weeks, and then only do some easy runs for another two weeks until I can move up to running treshold. Even though this season didn’t go as planned, it has still been very precious not only because of the experience I got (I mean, I made it to the NCAA Champs though my lungs didn’t even function 100%, and I got to taste the opportunity to becoming an Olympian), but I was also able to train harder and better and run higher mileage than ever before. I love all the idioms and twists of language, and there is this one idiom in Finnish, that I don’t know if there is similar in English, but if I translate it straight, it goes like ”When a young man sleeps, it’s like depositing money into a bank account.” I hope this also goes with distance running: a mile run by a young runner is never wasted.. Every mile gets deposited towards the future, right?! I feel like the ’year of deposits’ will serve me later.

936663_272455009616913_5036480423018014395_n

Olen kateellinen lueskellessani uutisia nuorten EM- ja MM-kilpailuista. Nuo reissut ovat olleet niin mahtavia kokemuksia. Kaipaan niitä aikoja! Mulla on nälkä. Nälkä päästä taas ensi vuonna Suomi-paitaan. Tässä yhtenä päivänä kaappeja siivoillessani eteeni sattui mun maajoukkuevarusteet, ja niitä katsellessani se tunne vain kasvoi mun sisällä: haluan päästä takaisin sinne. Haluan olla taas reissussa näissä kamoissa. Täältä tullaan vielä. Hitaasti mutta varmasti.

I feel so jealous when I read the articles and results of the European Youth Championships as well as the World Juniors that started this week. Those trips with the national team are some of the greatest experiences I have ever got. I miss those times!! I’m hungry. I’m hungry to get to wear the FINLAND-jersey again. The other day I was cleaning my closet and I got my national team gear in my hands, and while looking at them, the feeling just grew a whole lot bigger: I WANT TO GET BACK THERE. I want to travel with this gear again. I will be back. Slowly but surely!

 

Terveisin,

Regards,

 

Minttu

elikkä ♦ a.k.a ”the little bad wolf”

 

 


Jätä kommentti

MW Conference 1/2

SE4_0877-XL

SE4_0884-XL

SE4_0890-XL

SE4_0891-XL

SE4_0900-XL

SE4_0904-XL

SE4_0915-XL

 

My Coach knows what he is talking about. If I listen to him, the result is usually good, but if I don’t, the result is something else… Like yesterday. It’s been quite hot and windy here in Fresno. Yesterday was the steeplechase race, and I had only one thing in my mind: to get the Regional Qualifier, no matter what. Coach told me to stay in the pack until the last kilometer and then run for the win, but I didn’t want to take a risk of running a slow time that wouldn’t be enough to qualify. So I kept my mind and paced the entire race, until the wind was too much, and 500m before the finish I just couldn’t find the second gear anymore. I finished second, which was disappointing, and ran a time of 10.14, which was even more disappointing, though it was enough to get to run in the Regional meet in a couple of weeks. What annoys me the most is that I didn’t feel too exhausted in the finish, but I just couldn’t pull the kick anymore. If I had listened to my Coach, I probably could have run a faster time and even win the race. But I have to be grateful that I got to race after the health problems I had during the past couple of weeks. And it was fun!! I will still compete in 5k today, we will see how that ends up..! I am ready to run faster in the Regionals and hopefully qualify to the Nationals, too….

 

Trust yourself. Trust your Coach. Trust the process.

 

Minttu

 

Photos: Scott Elliott

 


1 kommentti

Paras versio itsestäsi on tarpeeksi hyvä.

Kirjoitin tämän tekstin alunperin ”Naisten Yleisurheilumaajoukkue” – Facebook ryhmään. Olemme vuorotellen kirjoittaneet tsemppitekstejä ns. ”maanantaimotivaation” merkeissä, ja tällä kertaa oli minun vuoroni näpytellä tarina muille naisille.
Varoitan siis jo etukäteen, että tämä teksti tulee olemaan piiiiitkä! Jos et jaksa lukea koko juttua loppuun asti, voin tiivistää tähän alkuun tekstini pääajatuksen: muista nauttia jokaisesta päivästä, jokaisesta kisasta, SIITÄ ETTÄ SAAT OLLA TERVE JA TEHDÄ SITÄ MITÄ RAKASTAT. Muista, että urheilet vaan itsellesi, ja olet muutakin kuin pikajuoksija, kestävyysjuoksija, hyppääjä, tai heittäjä. Numerot taulussa tai mittanauhassa eivät määrittele sinua tai arvoasi ihmisenä. Pidä hauskaa ja nauti tekemisestä, sillä se on yleensä tie hyviin tuloksiin!

 
Ajattelin siis kirjoittaa siitä, miten tärkeää on välillä miettiä, miksi ylipäätänsä urheilee. Meillä jokaisella on omat syymme ja motivaatiomme urheilemiselle, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään ja tarkastelemaan tilannetta. Luulen, että jokainen meistä urheilee, koska se on kivaa. Mutta jos jossakin vaihessa ei enää olekaan kivaa, on hyvä puhaltaa peli poikki ja palata takaisin lähtöruutuun. Itse huomasin yhtäkkiä, ettei minulla ollutkaan enää kivaa, ja se herätti minut tajuamaan, että olen ihan väärällä polulla. Palasin takaisin mun urani alkuaikoihin; Skypettelin kotiin stressaantuneena ja itkuisena, ja alettiin vanhempieni kanssa muistelemaan ihan ensimmäistä “kestävyysjuoksukilpailuani”: 2km maantiejuoksukilpailu, pieni pisamanaamainen Minttu-tyttö letit päässä, seuran tuulihousut jalassa ja apinan kuvalla varustettu pitkähihainen päällä. Emme ensin meinanneet edes löytää kisapaikalle, ja meinasin alkaa jo hätäilemään, sillä halusin niin kovasti kisata! Olin lopulta koko kisan viimeinen tai toiseksi viimeinen, mutta olin iloinen, että selvisin maaliin ja sain osallistumismitalin! Kyseinen muisto alkoi naurattamaan, ja aloin muistelemaan muita urani alkumetrien tähtihetkiä, sillä niistä olen tällä viikolla ammentanut paljon tärkeää viisautta.
 
Muistan aina, kuinka ylpeä olin ollessani piirinmestaruuskisoissa neljäs. Se oli mielestäni tosi hieno saavutus, vaikka en palkintopallille päässytkään. 14-vuotiaana sijoituin ensimmäisissä SM-kilpailuissani seitsemänneksi. Olin tosi innoissani ollessani kymmenen parhaan joukossa, sillä pelkästään “A-rajan” saavuttaminen ja kisoihin mukaan pääseminen oli jo iso juttu! Mutta kisojen jälkeen päätin, että seuraavana vuonna voitan mitalin. Pronssisen. Olin päättänyt olla tyytyväinen jos olisin kolmas, sillä voittaminen tuntui todella hurjalta tavoitteelta. Harjoittelin kuitenkin tosi kovaa, ja kesän saapuessa olinkin niin hyvässä kunnossa, että tajusin minulla olevan mahdollisuudet jopa siihen kirkkaimpaan mitaliin. Koko kesän kyttäsin Tilastopajaa ja harjoittelin palkintopallilla tuulettamista kylpyhuoneen peilin edessä. “Fake it ‘til you make it.” Tärkeän päivän saapuessa olin valmis, ja lopultahan se kulta tuli kotiin vietyä, mikä oli ihan mahtava juttu! Uskoin koko kesän mahdollisuuksiini voittaa, ja nyt kun jälkeenpäin mietin, kaikki parhaimmat saavutukseni ovat tulleet lujan uskon kautta. Pisteet 15-vuotiaalle Mintulle!
xd

Kuva niistä legendaarisista 15-vuotiaiden SM-kisoista Eltsussa 2010. Pituutta varmaan se 150cm (jos sitäkään), mutta sisua sitäkin enemmän!

Ensimmäisen SM-kultamitalini jälkeen olen voittanut useamman läpyskän jokaisessa värissä, mutta ensimmäisen mitalin jälkeen mikään ei ole tuntunut läheskään yhtä hyvältä. Suurin syy siihen on ollut paine. Paine menestyä, paine näyttää, että pärjään… 16-vuotiaasta lähtien, olen aina ollut tilanteessa, missä ympärilläni on ollut vahvoja juoksijoita, ja olen kokenut olevani “altavastaaja”, jonka tulokset eivät koskaan ole olleet riittävän hyviä. Olen kantanut reppukaupalla metallia nuorten SM-kisoista, juossut niin nuorten EM- kuin MM-finaalissakin, saavuttanut muutaman yleisen sarjan SM-mitalin, ym., mutta siltikin olen aina kokenut olevani muiden varjoissa. Etten riitä. Tuntui, etten koskaan saanut kehua tai kiitosta suorituksistani, ja paineet menestyä vain kasvoivat entisestään.
 
Kympin tyttönä niin koulussa kuin kentilläkin, olen antanut menestyksen määritellä itseäni liikaa ihmisenä. Jos juoksu ei suju niin kuin toivoisin, olen huono. Jos en juokse ennätystä, olen huono; jos en saa kokeista kymppejä (tai täällä Amerikassa A:ta), olen epäonnistunut. Minulla on pitkä vamma- ja sairashistoria, ja yleensä joka ikinen vuosi olen viettänyt talven enemmän tai vähemmän “telakalla”. Mutta kumma kyllä, yleensä “telakalla olon” jälkeen, olen aina palannut takaisin vahvempana ja juossut kovempaa kuin ikinä ennen. Hinku takaisin kentille ja kisoihin on ollut niin kova! Silloin olen aina muistanut, miksi minä urheilen. Minä urheilen itselleni. Koska nautin siitä. Koska haluan olla PIRUN HYVÄ! Koska haluan katsoa miten kovaa voin juosta – mikään ei voita sitä euforista fiilistä, kun juoksee ennätyksen tai voittaa kovan kisan. Kaikki se “hiki, veri, ja kyyneleet” , mitä niiden tulosten eteen on vuodattanut, tuntuu silloin vaivan arvoiselta. Ja sen vuoksi vammatalvien jälkeen tulokset ovat olleet aina edellisvuotta parempia: koska on vaan niin mahtavaa päästä takaisin kentälle, ja hyvät tulokset ovat siten tulleet kuin itsestään. Edelleen voimassa oleva 3000m esteiden ennätykseni 9.56,51 (2014) on erittäin repaleisen talven jäljiltä (talveen mahtui mm. sääriluun rasitusosteopatia, sekä vatsaleikkaus…), mutta se ei menoa haitannut. Minulla ei ollut paineita menestymisestä, ainut tavoitteeni oli päästä mukaan nuorten MM-kisoihin, mutta mitään muuta tulostavoitetta en koko kesälle asettanut, ja kas kummaa, olin lopulta Euroopan tilaston ykkönen, kymmenen kärjessä maailmassa, ja myös todella lähellä Zurichin EM-kisarajaa. Piste 19-vuotiaalle itselleni.
 
Viime talvi oli elämäni tähän mennessä paras. Pystyin juoksemaan isompaa määrää kuin koskaan ennen, pysyin terveenä ja vauhti kiihtyi. Hallissa juoksin 5000m Suomen ennätyksen, ja odotukset kesälle kasvoivat. Samalla myös paineet kasvoivat, sillä tavoitteenani oli juosta alle Olympia- ja EM-kisarajan, ja vihdoin päästä mukaan aikuisten arvokilpailuihin. Paineiden kasvaessa tuli pelko epäonnistumisesta. Pelko siitä, että jos en saavutakkaan tavoitteitani, olen taas se sama “surkimus”, joka on vaan “pitänyt kovaa meteliä itsestään”. Tänä keväänä harjoitukseni ovat sujuneet hyvin, mutta kisoissa on ollut päällä henkinen lukko, sillä olen yhtä aikaa sekä pelännyt etten onnistu, mutta myös pelännyt onnistuvani. Olen tilanteessa, missä voisin juosta kovempaa kuin ikinä ennen, mutta pelkään.
 
Viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt pienestä vammasta, ja tällä viikolla jouduin pitämään kolme päivää taukoa juoksemisesta. Hullua sanoa näin, mutta tämä vamma on parasta mitä minulle on tapahtunut tänä keväänä. Tietenkään en halua olla loukkaantuneena, mutta loukkaantuminen sai minut tajuamaan, mikä on oikeasti tärkeää, sillä hetken jo pelkäsin, että koko talven kova työ valuisi hukkaan; pelkäsin, että kyseessä oli jotain vakavampaa, ja että kisakauteni tulisi päätökseensä ennen kuin se edes kerkesi kunnolla alkamaan. Pelkäsin, että kaikista tärkein asia elämässäni otettaisiin minulta pois. Tajusin, etten ollut koko keväänä ehtinyt nauttimaan tekemisestä, sillä olin vain keskittynyt panikoimaan ja hätäilemään, mikä vain kulutti voimiani ja vei täysin ilon koko juoksemisesta. Onneksi selvisi, että kyseessä ei ollutkaan mikään isompi vamma, vaan tulisi kuntoon varsin pian! Päätin, että tällä viikolla lepään, hoidan itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, ja saan itseni takaisin jaloilleni, ja että kausi tulee jatkumaan ensi viikolla Conferencen mestaruuskisoissa. Aion olla mukana kisoissa, ja nauttia siitä mitä teen, oli tulos mikä hyvänsä! Kyllä, tavoitteeni on edelleen päästä mukaan arvokisoihin, mutta jos en saavutakkaan tavoitteitani, voin ainakin olla ylpeä siitä, että olen yrittänyt. Aina kun yrittää parhaansa, oli lopputulos sitten mikä hyvänsä, on se riittävä. Minä juoksen itseäni varten, en voittaakseni jonkun tietyn ihmisen tai todistaakseni jollekulle muulle olevani jotakin. Juoksen, koska se tekee minut onnelliseksi. Vaikka se tuottaa välillä todella paljon kipua, on se kaiken sen vaivan arvoista. Juokseminen on antanut minulle elämässä paljon, ja tulee varmasti antamaan vielä paljon lisää, kunhan muistan pitää kiinni omista unelmista ja tavoitteista, koska ne ovat minulle itselleni tärkeitä. Ilon ja rennon fiiliksen kautta tulee yleensä parasta jälkeä, ei naama irveessä puristamisen. Nauttikaa täysillä siitä mitä teette!
 
Ole paras versio itsestäsi! Muista, että aina kun teet parhaasi, se riittää, niin itsellesi kuin muillekin!
 
Rentoa tekemistä ja hyvää fiilistä kaikille
 
toivottaa Minttu


Jätä kommentti

Stanford Twilight

image

image

4.28,76 for 1500m was a disappointment, even though it was just 0.09 seconds off from my PR. Why? Because I know I could have done so much better. My workouts have been fast and I know it is inside me. But in the race, I was afraid to go for it early enough. The pace felt easy but I knew the girls I was running against had PRs so much faster than mine, so a tiny voice in my head told me I wasn’t supposed to beat them. I made a move just 500m before the finish line, but it was too late. I felt fresh after the race, and I was mad at myself… And then I did a long cool down to actually cool down my anger.. However, if I look the positive side, at this point of the season I’m running a 1500m time that has been usual in the previous seasons when I have been peaking – that means the best is yet to come!

Next weekend it’s Payton Jordan and finally I get to steeple!

♡: Minttu

Photos: Scott Elliott