Minttu Hukka


Jätä kommentti

Squad goals

image

image

image

image

image

After fighting against health problems the past few weeks, the 5th place finish in Regionals tasted pretty good – I’m officially back! What’s more, the Broncos captured an auto bid to the Nationals next weekend when we finished second (Oregon won by 1 point!!!). So proud of my team mates and grateful to be a part of a team this strong: not only did our homegirl Allie win the whole race, but also we had three girls in top5 (I, Allie, and Brenna, who finished 4th just in front of me). What’s even more exciting is that the men’s team also earned a spot in the Nationals, so we will all travel together to Louisville next week. It’s going to be so much fun!

Well, the celebration was cut short as when we returned back home there was a bunch of homework as well as a math exam waiting for me. This weekend has been super hard and I’m glad that the Thanksgiving break is just around the corner…

Have a great evening !

Minttu


Jätä kommentti

Bleeding Blue

image

image

image

image

image

image

image

image

image

image

It’s not about me – it’s about the team. I wish to forget the past and move on. All the failures can be very important lessons. In the long run, all these hardships can be blessings in disguises. This weekend I’m bleeding blue for my fellow Broncos. No matter how much it hurts, no matter if I can breath or not – we are all in this together. I will give my everything. We have the work to do. I choose not to be afraid.

Minttu


Jätä kommentti

Kelpaan näin

image

Milloinkohan aion oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, ja ymmärtämään että kukaan ei voi olla täydellinen kaikessa?

Perfektionismi on ollut ongelmani jo pikkutytöstä asti: haluan olla täydellinen ja paras kaikessa. Haluan saada täydet pisteet kokeessa, olla nopein treeneissä, voittaa ja loistaa. Joissakin asioissa se on hyvä juttu, etenkin kilpaurheilijana, mutta täydellisyyden tavoittelu elämän joka osa-alueella ajaa ihmisen usein aivan loppuun. Minulle on käynyt niin jo muutaman kerran.

Koko kouluhistoriani ajan olen pyrkinyt olemaan kympin tyttö. Yläasteen päättötodistukseni keskiarvo oli 9,85 (voi kauhistus ne muutamat ysit!), lukiosta kirjoitin useamman L:n – E:t ja M:t olivat pettymyksiä! Lukion jälkeen olin aika puhki ja kun lähdin yliopistoon, päätin olla armollisempi itselleni (osittain äidin painostuksesta: otin vähimmäismäärän kursseja….) Toisin kävi. Freshman vuoteni oli stressaavaa, eikä koulunvaihtosuunnitelmat helpottaneet oloa tippaakaan. Olin keväällä aivan uupunut, kärsin unettomuudesta ja rytmihäiriöistä, eikä juoksusta tullut mitään. Kisaaminen oli pelottavaa ja pelkäsin epäonnistumisia. No, viime kesä menikin miten meni…

Kun tulin Boiseen, kaikki lähti rullaamaan tosi hyvin. Olin innoissani ja iloinen. En saanut siirrettyä kaikkia opintopisteitäni koulunvaihdon yhteydessä, ja sen takia jouduin ottamaan syyslukukaudelle täyden kattauksen. Perfektionistina olen ylisuorittanut koko syksyn: treenannut ja opiskellut kunnes on ollut aika mennä nukkumaan. Hetken aikaa se toimikin, mutta pidemmänpäälle ei. Olen aina ollut aika huono nukkuja, ja univaikeudet alkoivat kasautua. Rintakehä ja selkä on tuntunut tosi kireiltä. Henki ei kulje. Kisoissa tuntuu että happi loppuu. En ole tyytyväinen kisasuorituksiini: olen paremmassa kunnossa kuin ikinä, mutta mistään ei tule mitään. Ennen kisoja pelkään mahdollisia hengitysongelmia, ja niistä panikoiminen on varma keino laukaista kyseiset ongelmat. Viime viikonlopun katastrofi herätti vihdoin tarkastelemaan tilannetta hieman vakavammin.

Rytmihäiriöitä ja ”muljahtelua”. Hengenahdistusta ja painetta rinnassa. Ei kuulosta normaalilta. Surkeat yöunet, väsymys… Ja se viimeisin kisa, missä tuntui että en vaan saa enää hengitettyä. Maanantaina marssin heti aamusta lääkäriin. Otettiin EKG (sydänkäyrä), PEF (peak expiratory flow) ja muita testejä. Sydänkäyrässä näkyi jotain poikkeavaa: ”Sinus bradycardia with right axis deviation.” Bradycardia on normaalia urheilijoiden keskuudessa, mutta tämä toinen juttu ei. PEF tulos oli 37, ja mun kokoisella ja ikäisellä naisella sen pitäisi olla yli 42. Sunnuntain ja maanantain lepäsin, ja tiistaina otettiin echocardiogram, mikä on siis hieman tarkempi sydänkuvaus. Tänään sain tulokset, ja luojan kiitos ne olivat ok. Lääkäri oli sitä mieltä, että ahdistus ja stressi on kaiken tämän takana, ja nyt pitää vähän hidastaa menoa ja rentoutua.

image

Maanantaina en tehnyt lainkaan koulutöitä, vaan chillasin sängyssäni, katsoin mtv3 katsomosta Putousta ja söin hyvin. Nukuin päikkärit ja virkkasin. Tiistai-iltapäivästä sain luvan käydä vähän hölkkäilemässä, mutta en tehnyt hirveästi koulutöitä. Keskusteltiin mun trainerien ja valmentajien kanssa tästä ja mulla on paljon parempi olo. Mun valmentajat uskoo muhun ja eivät ole huolissaan tulevasta. Mun pitää vaan ymmärtää, että kelpaan näin ja mun ei tarvitse olla kympintyttö ihan kaikessa. Mun pitää lakata murehtimasta asioita mihin en voi vaikuttaa, ja miettimästä liikaa kisoja ja lopputuloksia. Tällä viikolla olen nukkunut 2x9h yöunet!! Lääkäri sanoi, että voin palata normitreeneihin oman voinnin mukaan, mutta tähän ylistressaamiseen pitää puuttua. Mun pitää oppia rentoutumaan.

Stressaaminen on se suurin tekijä, mikä estää mun kehityksen. Pelko siitä että epäonnistun. Tietenkään omaa ajatusmaailmaa ja asennetta ei kykene muuttamaan hetkessä, vaan se vaatii aikaa ja työtä, mutta olen päättänyt muuttua ja saan siihen tukea monilta ihmisiltä. Haluan oppia arvostamaan itseäni kaikkine virheineni, sekä oppia niistä, ja suhtautumaan rennommin niin juoksuun kuin kouluunkin. Naama irveessä vääntäminen ei vie pitkälle millään saralla.

image

Tähän on hyvä päättää. Palaillaan myöhemmin.

– Minttu