Minttu Hukka

Paras versio itsestäsi on tarpeeksi hyvä.

1 kommentti

Kirjoitin tämän tekstin alunperin ”Naisten Yleisurheilumaajoukkue” – Facebook ryhmään. Olemme vuorotellen kirjoittaneet tsemppitekstejä ns. ”maanantaimotivaation” merkeissä, ja tällä kertaa oli minun vuoroni näpytellä tarina muille naisille.
Varoitan siis jo etukäteen, että tämä teksti tulee olemaan piiiiitkä! Jos et jaksa lukea koko juttua loppuun asti, voin tiivistää tähän alkuun tekstini pääajatuksen: muista nauttia jokaisesta päivästä, jokaisesta kisasta, SIITÄ ETTÄ SAAT OLLA TERVE JA TEHDÄ SITÄ MITÄ RAKASTAT. Muista, että urheilet vaan itsellesi, ja olet muutakin kuin pikajuoksija, kestävyysjuoksija, hyppääjä, tai heittäjä. Numerot taulussa tai mittanauhassa eivät määrittele sinua tai arvoasi ihmisenä. Pidä hauskaa ja nauti tekemisestä, sillä se on yleensä tie hyviin tuloksiin!

 
Ajattelin siis kirjoittaa siitä, miten tärkeää on välillä miettiä, miksi ylipäätänsä urheilee. Meillä jokaisella on omat syymme ja motivaatiomme urheilemiselle, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään ja tarkastelemaan tilannetta. Luulen, että jokainen meistä urheilee, koska se on kivaa. Mutta jos jossakin vaihessa ei enää olekaan kivaa, on hyvä puhaltaa peli poikki ja palata takaisin lähtöruutuun. Itse huomasin yhtäkkiä, ettei minulla ollutkaan enää kivaa, ja se herätti minut tajuamaan, että olen ihan väärällä polulla. Palasin takaisin mun urani alkuaikoihin; Skypettelin kotiin stressaantuneena ja itkuisena, ja alettiin vanhempieni kanssa muistelemaan ihan ensimmäistä “kestävyysjuoksukilpailuani”: 2km maantiejuoksukilpailu, pieni pisamanaamainen Minttu-tyttö letit päässä, seuran tuulihousut jalassa ja apinan kuvalla varustettu pitkähihainen päällä. Emme ensin meinanneet edes löytää kisapaikalle, ja meinasin alkaa jo hätäilemään, sillä halusin niin kovasti kisata! Olin lopulta koko kisan viimeinen tai toiseksi viimeinen, mutta olin iloinen, että selvisin maaliin ja sain osallistumismitalin! Kyseinen muisto alkoi naurattamaan, ja aloin muistelemaan muita urani alkumetrien tähtihetkiä, sillä niistä olen tällä viikolla ammentanut paljon tärkeää viisautta.
 
Muistan aina, kuinka ylpeä olin ollessani piirinmestaruuskisoissa neljäs. Se oli mielestäni tosi hieno saavutus, vaikka en palkintopallille päässytkään. 14-vuotiaana sijoituin ensimmäisissä SM-kilpailuissani seitsemänneksi. Olin tosi innoissani ollessani kymmenen parhaan joukossa, sillä pelkästään “A-rajan” saavuttaminen ja kisoihin mukaan pääseminen oli jo iso juttu! Mutta kisojen jälkeen päätin, että seuraavana vuonna voitan mitalin. Pronssisen. Olin päättänyt olla tyytyväinen jos olisin kolmas, sillä voittaminen tuntui todella hurjalta tavoitteelta. Harjoittelin kuitenkin tosi kovaa, ja kesän saapuessa olinkin niin hyvässä kunnossa, että tajusin minulla olevan mahdollisuudet jopa siihen kirkkaimpaan mitaliin. Koko kesän kyttäsin Tilastopajaa ja harjoittelin palkintopallilla tuulettamista kylpyhuoneen peilin edessä. “Fake it ‘til you make it.” Tärkeän päivän saapuessa olin valmis, ja lopultahan se kulta tuli kotiin vietyä, mikä oli ihan mahtava juttu! Uskoin koko kesän mahdollisuuksiini voittaa, ja nyt kun jälkeenpäin mietin, kaikki parhaimmat saavutukseni ovat tulleet lujan uskon kautta. Pisteet 15-vuotiaalle Mintulle!
xd

Kuva niistä legendaarisista 15-vuotiaiden SM-kisoista Eltsussa 2010. Pituutta varmaan se 150cm (jos sitäkään), mutta sisua sitäkin enemmän!

Ensimmäisen SM-kultamitalini jälkeen olen voittanut useamman läpyskän jokaisessa värissä, mutta ensimmäisen mitalin jälkeen mikään ei ole tuntunut läheskään yhtä hyvältä. Suurin syy siihen on ollut paine. Paine menestyä, paine näyttää, että pärjään… 16-vuotiaasta lähtien, olen aina ollut tilanteessa, missä ympärilläni on ollut vahvoja juoksijoita, ja olen kokenut olevani “altavastaaja”, jonka tulokset eivät koskaan ole olleet riittävän hyviä. Olen kantanut reppukaupalla metallia nuorten SM-kisoista, juossut niin nuorten EM- kuin MM-finaalissakin, saavuttanut muutaman yleisen sarjan SM-mitalin, ym., mutta siltikin olen aina kokenut olevani muiden varjoissa. Etten riitä. Tuntui, etten koskaan saanut kehua tai kiitosta suorituksistani, ja paineet menestyä vain kasvoivat entisestään.
 
Kympin tyttönä niin koulussa kuin kentilläkin, olen antanut menestyksen määritellä itseäni liikaa ihmisenä. Jos juoksu ei suju niin kuin toivoisin, olen huono. Jos en juokse ennätystä, olen huono; jos en saa kokeista kymppejä (tai täällä Amerikassa A:ta), olen epäonnistunut. Minulla on pitkä vamma- ja sairashistoria, ja yleensä joka ikinen vuosi olen viettänyt talven enemmän tai vähemmän “telakalla”. Mutta kumma kyllä, yleensä “telakalla olon” jälkeen, olen aina palannut takaisin vahvempana ja juossut kovempaa kuin ikinä ennen. Hinku takaisin kentille ja kisoihin on ollut niin kova! Silloin olen aina muistanut, miksi minä urheilen. Minä urheilen itselleni. Koska nautin siitä. Koska haluan olla PIRUN HYVÄ! Koska haluan katsoa miten kovaa voin juosta – mikään ei voita sitä euforista fiilistä, kun juoksee ennätyksen tai voittaa kovan kisan. Kaikki se “hiki, veri, ja kyyneleet” , mitä niiden tulosten eteen on vuodattanut, tuntuu silloin vaivan arvoiselta. Ja sen vuoksi vammatalvien jälkeen tulokset ovat olleet aina edellisvuotta parempia: koska on vaan niin mahtavaa päästä takaisin kentälle, ja hyvät tulokset ovat siten tulleet kuin itsestään. Edelleen voimassa oleva 3000m esteiden ennätykseni 9.56,51 (2014) on erittäin repaleisen talven jäljiltä (talveen mahtui mm. sääriluun rasitusosteopatia, sekä vatsaleikkaus…), mutta se ei menoa haitannut. Minulla ei ollut paineita menestymisestä, ainut tavoitteeni oli päästä mukaan nuorten MM-kisoihin, mutta mitään muuta tulostavoitetta en koko kesälle asettanut, ja kas kummaa, olin lopulta Euroopan tilaston ykkönen, kymmenen kärjessä maailmassa, ja myös todella lähellä Zurichin EM-kisarajaa. Piste 19-vuotiaalle itselleni.
 
Viime talvi oli elämäni tähän mennessä paras. Pystyin juoksemaan isompaa määrää kuin koskaan ennen, pysyin terveenä ja vauhti kiihtyi. Hallissa juoksin 5000m Suomen ennätyksen, ja odotukset kesälle kasvoivat. Samalla myös paineet kasvoivat, sillä tavoitteenani oli juosta alle Olympia- ja EM-kisarajan, ja vihdoin päästä mukaan aikuisten arvokilpailuihin. Paineiden kasvaessa tuli pelko epäonnistumisesta. Pelko siitä, että jos en saavutakkaan tavoitteitani, olen taas se sama “surkimus”, joka on vaan “pitänyt kovaa meteliä itsestään”. Tänä keväänä harjoitukseni ovat sujuneet hyvin, mutta kisoissa on ollut päällä henkinen lukko, sillä olen yhtä aikaa sekä pelännyt etten onnistu, mutta myös pelännyt onnistuvani. Olen tilanteessa, missä voisin juosta kovempaa kuin ikinä ennen, mutta pelkään.
 
Viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt pienestä vammasta, ja tällä viikolla jouduin pitämään kolme päivää taukoa juoksemisesta. Hullua sanoa näin, mutta tämä vamma on parasta mitä minulle on tapahtunut tänä keväänä. Tietenkään en halua olla loukkaantuneena, mutta loukkaantuminen sai minut tajuamaan, mikä on oikeasti tärkeää, sillä hetken jo pelkäsin, että koko talven kova työ valuisi hukkaan; pelkäsin, että kyseessä oli jotain vakavampaa, ja että kisakauteni tulisi päätökseensä ennen kuin se edes kerkesi kunnolla alkamaan. Pelkäsin, että kaikista tärkein asia elämässäni otettaisiin minulta pois. Tajusin, etten ollut koko keväänä ehtinyt nauttimaan tekemisestä, sillä olin vain keskittynyt panikoimaan ja hätäilemään, mikä vain kulutti voimiani ja vei täysin ilon koko juoksemisesta. Onneksi selvisi, että kyseessä ei ollutkaan mikään isompi vamma, vaan tulisi kuntoon varsin pian! Päätin, että tällä viikolla lepään, hoidan itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, ja saan itseni takaisin jaloilleni, ja että kausi tulee jatkumaan ensi viikolla Conferencen mestaruuskisoissa. Aion olla mukana kisoissa, ja nauttia siitä mitä teen, oli tulos mikä hyvänsä! Kyllä, tavoitteeni on edelleen päästä mukaan arvokisoihin, mutta jos en saavutakkaan tavoitteitani, voin ainakin olla ylpeä siitä, että olen yrittänyt. Aina kun yrittää parhaansa, oli lopputulos sitten mikä hyvänsä, on se riittävä. Minä juoksen itseäni varten, en voittaakseni jonkun tietyn ihmisen tai todistaakseni jollekulle muulle olevani jotakin. Juoksen, koska se tekee minut onnelliseksi. Vaikka se tuottaa välillä todella paljon kipua, on se kaiken sen vaivan arvoista. Juokseminen on antanut minulle elämässä paljon, ja tulee varmasti antamaan vielä paljon lisää, kunhan muistan pitää kiinni omista unelmista ja tavoitteista, koska ne ovat minulle itselleni tärkeitä. Ilon ja rennon fiiliksen kautta tulee yleensä parasta jälkeä, ei naama irveessä puristamisen. Nauttikaa täysillä siitä mitä teette!
 
Ole paras versio itsestäsi! Muista, että aina kun teet parhaasi, se riittää, niin itsellesi kuin muillekin!
 
Rentoa tekemistä ja hyvää fiilistä kaikille
 
toivottaa Minttu
Mainokset

Kirjoittaja: Minttu

A 24-year-old Finnish runner for Idaho Distance Project and Helsingin Kisa-Veikot. Boise State and Tennessee track alumna. Exercise Physiologist (B.S. 2018, M.S. 2020).

One thought on “Paras versio itsestäsi on tarpeeksi hyvä.

  1. Täällä yksi koutsi ,joka on saanut olla vaikuttamassa urheiluraas muutamana kautena,toivottavasti positiivisesti. Lueskeli tekstiäsi innostuneena ja ehkä vähän liikuttuneenakin ja todellakin ylpeänä. On hienoa, että olet jaksanut vastoinkäymisistä huolimatta jatkaa uraasi ja uskonut itseesi. Uskon,että parhaat päiväsi urheilun saralla ovat vielä edessäpäin.Toivottavasti nähdään kesällä lenkkeilyn merkeissä ja ehkä myös kisamatkoilla.
    T:Eero

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s