Minttu Hukka

Miksi Suomen yleisurheilu polkee paikallaan?

5 kommenttia

Seurasin EM-kisoja jälleen kerran kotoa käsin, vaikka kisoihin pääseminen oli myös omalla tavoitelistallani. Onnistuneen harjoituskauden jälkeen kevään kisat eivät lähteneet sujumaan hyvin tarpeeksi ajoissa (vaikkakin tein mielestäni ihan positiivisen comebackin estejuoksun pariin parin vuoden tauon jälkeen), ja kausi päättyi kesken kaiken loukkaantumiseen. Perusominaisuuksiltani (kestävyys, voima) olen aivan uudella tasolla, mutta kisasuorituskyvyn löytäminen on rikkonaisten kausien jälkeen ollut ongelmallista. Mutta sen pituinen se.

Olen seurannut kovasti mediamylläkkää Berliinin EM-kisojen ajalta ja sen jälkeen. Urheilijoita syytetään ”surkeasta tasosta”, ja penkkiurheilijat nauttivat heidän solvaamisestaan. On totta, että mitalittomuus on kinkkinen tilanne, mutta jokainen urheilija joka pääsee mukaan arvokisoihin on ansainnut paikkansa. Joka ikinen osallistuja on tehnyt vuosia raadollista työtä päästäkseen mukaan. Ja totuushan on se, että jokainen urheilija haluaa menestyä, eikä vain ”olla mukana ja nauttia tunnelmasta”, mutta jokainen urheilija joka kentälle astuu ei valitettavasti voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon. Jonkun on oltava kahdestoista. Jonkun on oltava viimeinen. Mutta jokaikinen urheilija on takuuvarmasti antanut parhaimman suorituksensa sinä päivänä, kun on saanut pukea maajoukkuepaidan ylleen. Joinakin päivinä se paras ei vaan ole riittävän hyvä, mutta joskus se saattaa hyvin ollakin. Negatiivinen palaute on lannistavaa, mutta yritän itse uskoa että ” just keep showing up”-asenne vielä jonakin päivänä tuottaa tulosta. Olisiko kukaan uskonut, että Tommi Evilä ottaisi MM-pronssia (2005)? Tai että Jukka Keskisalo rynnistäisi joukon hänniltä Euroopan mestariksi (2006)? Ei ainakaan suomalaiset asiantuntijapenkkiurheilijat, mutta nämä urheilijat itse varmasti uskoivat itseensä ja siihen, että he ovat juuri siellä missä heidän kuuluukin olla sinä päivänä ja hetkenä; ja päättivät olla välittämättä negatiivisesta palautteesta ja suoranaisesta pa%*#sta, mitä urheilijat usein saavat niskaansa. Jep, olen 23-vuotias. Jep, kutsun itseni juoksijaksi. Jep, tavoitteenani on edelleen tulla olympiaurheilijaksi. Jep, valmistuin juuri yliopistosta mutta minulla ei vieläkään ole varsinaista ammattia taikka työpaikkaa. Harjoittelen 20-30 tuntia viikossa ja valmistuin sekä lukiosta että yliopistosta parhain* mahdollisin arvosanoin, mutta olen siltikin luuseri, joka ei ole koskaan saanut mitään aikaiseksi elämässäni?

(*olen vain kolmen Laudaturin ylioppilas, joten lukiotodistuksessani jäi vielä parantamisen varaa;)

Olen palannut takaisin Yhdysvaltoihin Suomessa vietetyn heinäkuun jälkeen, ja uuden lukukauden alku on taas käsillä. Niille, joille asia on vielä epäselvää, olen siis aloittamassa maisterinopintoni University of Tennessee:ssa, ja juoksen viimeisen yliopistokauteni (sisä- ja ulkoratakaudet) täällä. Boisessa vietetyn kolmen vuoden jälkeen maisemanvaihto tekee hyvää niin akateemiselle- kuin urheilu-urallenikin. Olen harjoitellut pitkään kuten 5km/10km juoksijat harjoittelevat (ts. ehkä hieman turhan suurta määrää ja ”vääränlaisia” harjoituksia), ja estejuoksussa menestymiseen tähtäävä harjoittelu on ollut vähäisempää, ja sen vuoksi tuntuu että juoksuni on vain puuroutunut. Hyvänä esimerkkinä toimii heinäkuun loppupuolella juoksemani Kotkan Meripäiväjuoksu 15km: juoksin erittäin tasaisen kilpailun, lähes samaa vauhti alusta loppuun saakka, ja täysin ilman kovia treenejä vyöni alla. Koska minulla ei ole enää edustusoikeutta maastokaudella, olen toukokuun loukkaantumiseni ja sitä seuranneen lepojakson jälkeen harjoitellut vähemmän ja pelkästään kevyesti, sillä seuraava kisani tulee olemaan vasta joulu-/tammikuussa. Sen vuoksi olin ihan tyytyväinen suoritukseeni, ottaen huomioon sen että olin tehny edellisen kovemman harjoitukseni toukokuussa.

Kuva: Pekka Vainio

Kilpailu on kovaa. Suomalaisia urheilijoita syytetään laiskoiksi ja että heille ”harjoittelu ei maistu”. Voin kyllä henkilökohtaisesti sanoa että kyllä maistuu, ja useimmiten vähän liiankin hyvin. Ehkä tässä piileekin se ongelma menestyksettömyyteen? Neljä vuotta Yhdysvalloissa ollessani olen huomannut, kuinka erilainen ajattelumaailma monilla urheilijoilla on ollutverrattuna omaan, Suomessa opittuuni. Suomessa urheillessani olin tottunut siihen, että piiri- ja alueleireillä, sekä nuorten maajoukkueringissä toitotettiin ”enempi parempi”-ajattelumaailmaa, ja että koko ajan pitää vääntää naama irvessä tai muuten et tule menestymään. Olen saanut yliopistourheilussa mukana ollessani seurata, kuinka moni ns. ”vähemmän lahjakas, vähemmän harjoitteleva” ts. suomalaisessa urheilussa laiskaksi luokiteltava urheilija on yhtäkkiä ponnahtanut aivan uudelle tasolle. Olen usein näissä tilanteissa miettinyt, että miten se on mahdollista, kun he eivät harjoittele läheskään yhtä kovaa tai paljon kuin minä, syö yhtä hyvin kuin minä, taikka huolehdi kaikista yksityiskohdista yhtä hyvin kuin minä…? Mitä teen väärin, kun en edelleenkään juokse aikoja, joita minun ”pitäisi” juosta, en saa kisassa aikaan kunnonmukaista suoritusta, tai loukkaannun kerta toisensa jälkeen? Useimmiten vastaus on: harjoittelen liikaa, yritän liikaa, otan liikaa paineita, stressaan. Suomalainen sisu on ollut hyödyllinen ominaisuus useassa tilanteessa ja auttanut minua paiskimaan kovasti töitä ja pääsemään yli vaikeimmistakin ajoista, mutta tämä sisukkuus on myös toisinaan kääntynyt itseäni vastaan. Sisua pitäisi osata kanavoida oikein. On hyvä olla sisukas ja kova tekemään töitä, koska kyllähän se niin on että korkealle tasolle päästäkseen ei voi olla ”laiska”, mutta urheilijan pitää myös oppia säätelemään missä tilanteissa ja kuinka paljon sisuaan käyttää. Suomalaisten urheilijoiden raadollisuus ja menestyspaineet johtavat usein liialliseen harjoitteluun ja levon laiminlyömiseen, mikä puolestaan johtaa joko väsyneeseen suorittamiseen, ylikuntoon, tai loukkaantumiseen. ”Train SMART but NOT TOO HARD.” on mielestäni hyvä motto, ja ajattelumalli jota olen itsekin yrittänyt opetella, varsinkin viimeisen vuoden aikana, mutta totuttuja tapoja ja ajattelumalleja on erittäin vaikeaa muuttaa, jos on yli kymmenen vuoden ajan opetettu ajattelemaan, että ”enempi on AINA parempi. PISTE.”

En ehkä ole paras esimerkki tai auktoriteetti kun puhutaan suomalaisesta huippu-urheilusta, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Minulla on ollut useampi vuosi vaikeaa, ja en ole vieläkään kasvanut ”lupaavasta juniorista” aikuisten arvokilpailutasolle. Uskon itse edelleen, että minulla on siihen mahdollisuudet, olenhan kuitenkin kestävyysjuoksijaksi varsin nuori, mutta jotta saisin otettua tämän seuraavan askeleen, minun on harjoiteltava oikein ja pysyttävä terveenä. Toivon, että uuden valmentajani Beth Sullivanin kanssa asiat lähtevät vihdoin rullaamaan toivotulla tavalla. 🙂 Neljä vuotta sitten Amerikkaan lähtiessäni sain paljon kuraa niskaani monelta taholta. Tottahan se on, että NCAA:ssa urheileminen on rankkaa puuhaa, mutta kaikista ongelmistani huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun. Täällä harjoittelu ja kilpailu on aivan erilaisella tasolla, ja tarvittavat tukipalvelut saatavilla aina kun niitä tarvitsee. Toki yliopistossa urheileminen rajoittaa Suomessa kilpailemistani varsin paljon, mutta nämä kokemukset ja ”amatöörinä ammattilaisolosuhteissa” urheileminen ovat olleet arvokkaita kokemuksia. Olen neljän vuoden aikana saanut keskittyä täysin urheilemiseen ja opiskeluun ilman raha tms. huolia, ja luotan siihen, että tämä pohjatyö tuottaa vielä tulosta, kunhan sen saa jalostettua oikein. Mutta mitä suomalaiseen urheiluun tulee, tukipalvelujen riittämättömyys on erittäin suuri ongelma. Kun harjoitellaan kovaa (liian kovaa?), lihashuolto- ja muut terveyspalvelut tulisi olla saatavilla aina tarvittaessa, eikä niin että joutuu varaamaan hieronta-ajan kahden viikon päähän. Toinen asia, mitä olen usein miettinyt, on mentaaliharjoittelun puute suomalaisurheilussa: olen vasta itse viimeisen parin vuoden aikana alkanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on valmistautua kilpailuihin myös henkisesti. Suomessa harjoitellessani näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta mielentila ja henkinen vahvuus vaikuttavat kilpasuoritukseen enemmän kuin osaisi kuvitellakkaan.

Pointtini on lähinnä se, että olen kyllästynyt lukemaan kommentteja suomalaisten urheilijoiden laiskuudesta ja riittämättömästä harjoittelusta. Väitän, että joka ikinen suomalaisurheilija joka kilpaili Berliinin EM-kilpailuissa harjoittelee vähintäänkin riittävästi. Veikkaan, että ongelma on lähinnä harjoittelun ja palautumisen tasapainottamisessa; harjoittelun määrässä ja sisällössä, sekä resurssien ja tietotaidon puutteessa. Olen toki realistinen ja ymmärrän, että SULin resurssit ovat tällä hetkellä varsin vähäiset, eikä minulla ole tarjota ratkaisua kyseiseen pulmaan, mutta tukipalvelujen riittämättömyys on todellakin suuri ongelma… En siis halua uskoa, että EM-kisojen mitalittomuuden syy on pelkästään suomalaisten huippu-urheilijoiden laiskuus verrattuna kilpakumppaneihinsa!

Mainokset

Kirjoittaja: Minttu

A 23-year-old Finnish student-athlete at the University of Tennessee. Boise State University alumna. Karhulan Katajaiset, Kotka.

5 thoughts on “Miksi Suomen yleisurheilu polkee paikallaan?

  1. Todella hyvä kirjoitus tästä aiheesta ! Monet ihmiset, jotka mollaavat suomalaisia urheilijoita, eivät varmasti ymmärrä mitä kaikkea urheilun takaa löytyy. Mitkä asiat vaikuttavat, kuinka ne vaikuttavat toinen toiseen ja lopulta koko kokonaisuuteen. Itsekkin olen seurannut kuinka monet lupaavat nuoret loukkaantuvat ja joutuvat loukkaantumiskierteeseen. Helppohan heitä on syyttää laiskuudesta, vaikka syyt ovat päinvastaiset. Itsekkin olen saanut kokea tämän. Mutta hieno imelipide asiaan, vielä kun saisi tämän kaiken kansan ymmärrykseen.

    Mukavaa syksyä 🙂

    Tykkää

  2. Oli ihan mukava kirjoitus luettavaksi, asiat kilpaurheilijan näkemyksestä. Mulla on nyt joitakin ajatuksia, kerronpas niistä. Seuraan yleisurheilua tarkoin, moniakin kotimaisia kilpailijoita, yhtenä heistä on ollut Minttu, tosin tarkempi seuranta liittyy siihen aikaan kun asuit vielä Suomessa. Älä ymmärrä väärin mutta pikkuisen olen tuntenut sellaista epäkohtaa tai vääryyttä että sinusta ei ole oikein kuulunut mitään median kautta (tätä blogia ei ole tullut seurattua, ehkä pitäisi) ja se on harmittanut ettei sinua ole saanut seurata kotimaan kisoissa, Ruotsi-maaottelussa jne ja on ollut hieman epätietoisuutta että miten urasi menee, jostakin loukkaantumisesta olen nähnyt pientä mainintaa mutta eipä juuri muuta. On hyvä että olet päässyt USAan koska pidät sitä itsellesi hyvänä ratkaisuna mutta kun hyvä urheilijamme lähtee ulkomaille, sitä ikäänkuin ajattelee että harmi kyllä nyt menetimme hyvän tyypin, olisipa ollut kiva seurata uraansa lähempää.

    Sinä jäit Minttu mieleen juuri niistä nuoruusaikojesi juoksuista, oli jännittävää seurata. Sitten muistan jonkin kisan jossa yritit tulosrajaa arvokisoihin estejuoksussa. Kaikki meni ihan hyvin mutta matkavauhti taisi olla hivenen liian kovaa kun väsyit ihan siellä juoksun loppuvaiheissa ja tulosraja jäi tekemättä. Muistan silloin ajatelleeni että tässä on hienona puolena se että tuo tyttö ei taatusti ikinä anna periksi, menipä sitten syteen tai saveen, hän taistelee ja tekee kaikkensa loppuun saakka. Enkä tässä luonnekuvassa tainnut juuri erehtyä. Ajattelin että tuo tietysti harmittaa jonkin aikaa mutta Minttu kokoaa itsensä ja palaa pian takaisin entistä voimakkaampana. Niinpä hän on tuova meille suomalaisille jännäreille vielä paljon ilon aiheita tulevina vuosina. Ja niin uskon edelleen kun luin tekstisi ja sain selkeän kuvan että se on tavoitteenasi. Arvokisat on yksi juttu mutta se ei ole ainoa juttu, on kiva seurata myös muita jänniä kisoja ja niiden tuloksia. En kai minä muuta toivo kuin kaikkea hyvää sinulle plus lisäksi sitä että ainakin jossakin vaiheessa uraasi kilpailisit enemmän myös Suomessa, se olisi lajiseuraajalle iso asia, ei teitä kovia kestävyysjuoksijoita ole täällä yhtään liikaa, päinvastoin.

    Kuten sanoin, kaikista ajatellaan arvokisojen kautta, ikäänkuin vain niiden tulos merkitsisi ja muu ei. EM-kisoissa ei saatu mitalia mutta tosi hienosti juoksivat Topi Raitanen ja Janica Rauma, aina jos vaan on tilaisuus niin tulee seurattua tarkoin, missä kulloinkin sattuvat kilpailemaan.

    Tykkää

    • Hei Ilkka! Kiitos kommentistasi! On mukavaa lukea tällaista palautetta. Tottahan se on, että en ole kotimaassa päässyt kunnolla kilpailemaan useampaan vuoteen, ja olen ollut sen vuoksi vähemmän esillä mediassa. En myöskään ole ollut hirveän innokas blogin kirjoittaja, osittain sen vuoksi että arki on ollut niin kiireistä, mutta myös siksi että en ole halunnut kirjoitella ongelmistani. Olen hävennyt jatkuvia vaikeuksia, sekä sitä, että en ole rikkonut ennätyksiä tai päässyt mukaan arvokilpailuihin. Mutta en ole vielä antamassa periksi! Kestävyysurheilu on siitä mukava laji, että hieman yli parikymppisenä on vielä lajissa nuori. Haluan siis uskoa että mulla on vielä useita vuosia ja mahdollisuuksia jäljellä. 🙂 Mukavaa syksyä sinulle!

      Tykkää

  3. Miten ikinä käykään niin ainakaan ei kannata hävetä vaan olla ylpeä siitä että on yrittänyt!

    Media antaa kokonaistilanteesta aivan väärän kuvan. Nuo urheilutoimittajiksi itseään kutsuvat ja siitä työstään palkan saavat ihmiset eivät edes ymmärrä tai halua ymmärtää asioita urheilijan näkökulmasta eivätkä ansaitse teidän kunnioitustanne. Mitä joku Kaisa Mäkäräinen mahtaa ajatella toimittajasta joka huonommin meneen kisan jälkeen kirjoittaa suurta fonttia käyttäen otsikkoon: ”Kaisan pää petti taas ampumapaikalla!” Olet ihan sama ihminen vaikka tulos olisi se että voitit, karsiduit alkuerissä, et yrityksestäsi huolimatta mahtunut kisakoneeseen tai kausi meni pilalle loukkaantumisen takia. Jos urheilija voittaa, hän saa selkääntaputuksia medialta sekä jopa niiltä kommentoijilta joilla on aina vain negatiivista sanottavaa kaikkeen: hallitus tekee vain huonoja päätöksiä, tavarat kaupassa maksavat liikaa ja ovat laadultaan kelvottomia, kouluruoka on aina pahaa ja sääkin on aina huono: milloin liian kuumaa ja milloin sataa vettä. Silti teette kaikkenne koittaaksenne miellyttää ja tuoda hyviä fiiliksiä jopa noille ihmisille, jotka eivät ikinä ole tehneet mitään että olisivat miellytyksenne ansainneet. He ovat kavereitanne kyllä, tai pyrkivät sellaisiksi, mutta vain silloin kun saatte voittoja, muulloin saatte kuraa niskaanne.

    Minä käyn paljon yleisurheilukilpailuissa katsojan ominaisuudessa, keskustelen siellä paljon muiden ihmisten kanssa, myös täysin ventovieraiden. Eikä yksikään keskustelukumppanini ole ikinä haukkunut yhtäkään urheilijaa, ei vaikka valtaosin tulokset ovat teidän omilla mittapuillanne olleet vaisuja ja vain harvoin kovan luokan onnistumisia. Aina on kannustettu kaikkia, jotka ottivat osaa ja ovat tehneet kovaa työtä lajinsa eteen ja ovat yrittäneet. Tämä on oikea todellinen tilanne joka kannattaa muistaa vaikka media ei siitä kerro.

    Ajatellaan että kauden alussa koko maailmassa on vaikkapa 5000 naista jotka asettaa itselleen tavoitteeksi menestyä tulevien arvokisojen estejuoksussa. Jo lähtiessä on selvää että heistä vain yksi voittaa, vain kolme palkitaan mitalilla, vain harva edes pääsee arvokisoihin, suurin osa ei sinne selviä yrityksistä huolimatta, osan kausi päättyy tai jää vaisuksi loukkaantumisen takia. Ja siltikin nuo 5000 naista on aivan ehdottomia lajinsa valioita, lahjakkuuksia jotka kyenevät suorituksiin joka on valtaosalle ihmisiä aivan mahdottomuuksia, kykymme eivät sinne riitä, ei vaikka tekisimme mitä hyvänsä.

    Ja kun päästään päivän iltaan ja kilpailukausi on ohi, joka ainoa noista viidestä tuhannesta naisesta on yrittänyt mutta vain muutama onnistunut, mikäli onnistuminen määritellään arvokisamenstyksenä. Lienemme yhtä mieltä siitä että tässä vaiheessa vuotta, joka ainoa noista viidestä tuhannesta naisesta voi ylpeyttä äänessään kertoa itselleen, ystävilleen, medialle ja koko maailmalle nettiblogiinsa kirjoittaen: kausi on ohi ja minä yritin ja olen iloinen ja ylpeä siitä! Rippumatta siitä mikä hänen sijoituksensa arvokisoissa oli tai selvisikö hän sinne vai ei. Meillä faneilla kiinnostavat kovasti nuo kertomukset, olipa kausi sitten mennyt tavoitteiden mukaisesti tai ei. Ja omalla tavallamme kannustaa teitä jatkamaan upean harrastuksenne parissa edelleen. Ei kai kukaan teistä kaipaa noita selkääntaputuksia silloin kun voittaa ja muutenkin on helppo ja mukava olla itseluottamuksen ollessa tapissaan. Vaan nimenomaan silloin kun ei voita tai on muuten vaikeaa ja itsekin miettii että tuleeko tästä ikinä mitään? No ei varmasti tule jos ei yritä.

    Minä itse käyn lenkillä tavoitteenani juosta joskus 10 kilometriä 50 minuuttiin, vielä en ole siihen päässyt. Nautin lenkkeilystä ja olen harrastuksestani ylpeä, pääsinpä tavoitteeseeni tai en, ainakin olen yrittänyt. Ja olen aivan varma että jos jokus lenkkipolullani tapaisin Minttu sinut tai jonkun muun huippu-urheilijan ja pystähtyisimme keskustelemaan jossa kertoisin tavoitteestani, niin sanoisitte minulle: onpas sinulla hieno tavoite, tsemppiä juoksulenkeille! Vaikka matkavauhtini on teidän näkökulmastanne aivan avutonta matelua ja en ikinä pääse minnekään arvokisoihin kantamaan ylpeydellä sinivalkoista edustusasua (no se ei tietenkään ole edes tavoitteeni 😀 ).

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s