Minttu Hukka


5 kommenttia

Miksi Suomen yleisurheilu polkee paikallaan?

Seurasin EM-kisoja jälleen kerran kotoa käsin, vaikka kisoihin pääseminen oli myös omalla tavoitelistallani. Onnistuneen harjoituskauden jälkeen kevään kisat eivät lähteneet sujumaan hyvin tarpeeksi ajoissa (vaikkakin tein mielestäni ihan positiivisen comebackin estejuoksun pariin parin vuoden tauon jälkeen), ja kausi päättyi kesken kaiken loukkaantumiseen. Perusominaisuuksiltani (kestävyys, voima) olen aivan uudella tasolla, mutta kisasuorituskyvyn löytäminen on rikkonaisten kausien jälkeen ollut ongelmallista. Mutta sen pituinen se.

Olen seurannut kovasti mediamylläkkää Berliinin EM-kisojen ajalta ja sen jälkeen. Urheilijoita syytetään ”surkeasta tasosta”, ja penkkiurheilijat nauttivat heidän solvaamisestaan. On totta, että mitalittomuus on kinkkinen tilanne, mutta jokainen urheilija joka pääsee mukaan arvokisoihin on ansainnut paikkansa. Joka ikinen osallistuja on tehnyt vuosia raadollista työtä päästäkseen mukaan. Ja totuushan on se, että jokainen urheilija haluaa menestyä, eikä vain ”olla mukana ja nauttia tunnelmasta”, mutta jokainen urheilija joka kentälle astuu ei valitettavasti voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon. Jonkun on oltava kahdestoista. Jonkun on oltava viimeinen. Mutta jokaikinen urheilija on takuuvarmasti antanut parhaimman suorituksensa sinä päivänä, kun on saanut pukea maajoukkuepaidan ylleen. Joinakin päivinä se paras ei vaan ole riittävän hyvä, mutta joskus se saattaa hyvin ollakin. Negatiivinen palaute on lannistavaa, mutta yritän itse uskoa että ” just keep showing up”-asenne vielä jonakin päivänä tuottaa tulosta. Olisiko kukaan uskonut, että Tommi Evilä ottaisi MM-pronssia (2005)? Tai että Jukka Keskisalo rynnistäisi joukon hänniltä Euroopan mestariksi (2006)? Ei ainakaan suomalaiset asiantuntijapenkkiurheilijat, mutta nämä urheilijat itse varmasti uskoivat itseensä ja siihen, että he ovat juuri siellä missä heidän kuuluukin olla sinä päivänä ja hetkenä; ja päättivät olla välittämättä negatiivisesta palautteesta ja suoranaisesta pa%*#sta, mitä urheilijat usein saavat niskaansa. Jep, olen 23-vuotias. Jep, kutsun itseni juoksijaksi. Jep, tavoitteenani on edelleen tulla olympiaurheilijaksi. Jep, valmistuin juuri yliopistosta mutta minulla ei vieläkään ole varsinaista ammattia taikka työpaikkaa. Harjoittelen 20-30 tuntia viikossa ja valmistuin sekä lukiosta että yliopistosta parhain* mahdollisin arvosanoin, mutta olen siltikin luuseri, joka ei ole koskaan saanut mitään aikaiseksi elämässäni?

(*olen vain kolmen Laudaturin ylioppilas, joten lukiotodistuksessani jäi vielä parantamisen varaa;)

Olen palannut takaisin Yhdysvaltoihin Suomessa vietetyn heinäkuun jälkeen, ja uuden lukukauden alku on taas käsillä. Niille, joille asia on vielä epäselvää, olen siis aloittamassa maisterinopintoni University of Tennessee:ssa, ja juoksen viimeisen yliopistokauteni (sisä- ja ulkoratakaudet) täällä. Boisessa vietetyn kolmen vuoden jälkeen maisemanvaihto tekee hyvää niin akateemiselle- kuin urheilu-urallenikin. Olen harjoitellut pitkään kuten 5km/10km juoksijat harjoittelevat (ts. ehkä hieman turhan suurta määrää ja ”vääränlaisia” harjoituksia), ja estejuoksussa menestymiseen tähtäävä harjoittelu on ollut vähäisempää, ja sen vuoksi tuntuu että juoksuni on vain puuroutunut. Hyvänä esimerkkinä toimii heinäkuun loppupuolella juoksemani Kotkan Meripäiväjuoksu 15km: juoksin erittäin tasaisen kilpailun, lähes samaa vauhti alusta loppuun saakka, ja täysin ilman kovia treenejä vyöni alla. Koska minulla ei ole enää edustusoikeutta maastokaudella, olen toukokuun loukkaantumiseni ja sitä seuranneen lepojakson jälkeen harjoitellut vähemmän ja pelkästään kevyesti, sillä seuraava kisani tulee olemaan vasta joulu-/tammikuussa. Sen vuoksi olin ihan tyytyväinen suoritukseeni, ottaen huomioon sen että olin tehny edellisen kovemman harjoitukseni toukokuussa.

Kuva: Pekka Vainio

Kilpailu on kovaa. Suomalaisia urheilijoita syytetään laiskoiksi ja että heille ”harjoittelu ei maistu”. Voin kyllä henkilökohtaisesti sanoa että kyllä maistuu, ja useimmiten vähän liiankin hyvin. Ehkä tässä piileekin se ongelma menestyksettömyyteen? Neljä vuotta Yhdysvalloissa ollessani olen huomannut, kuinka erilainen ajattelumaailma monilla urheilijoilla on ollutverrattuna omaan, Suomessa opittuuni. Suomessa urheillessani olin tottunut siihen, että piiri- ja alueleireillä, sekä nuorten maajoukkueringissä toitotettiin ”enempi parempi”-ajattelumaailmaa, ja että koko ajan pitää vääntää naama irvessä tai muuten et tule menestymään. Olen saanut yliopistourheilussa mukana ollessani seurata, kuinka moni ns. ”vähemmän lahjakas, vähemmän harjoitteleva” ts. suomalaisessa urheilussa laiskaksi luokiteltava urheilija on yhtäkkiä ponnahtanut aivan uudelle tasolle. Olen usein näissä tilanteissa miettinyt, että miten se on mahdollista, kun he eivät harjoittele läheskään yhtä kovaa tai paljon kuin minä, syö yhtä hyvin kuin minä, taikka huolehdi kaikista yksityiskohdista yhtä hyvin kuin minä…? Mitä teen väärin, kun en edelleenkään juokse aikoja, joita minun ”pitäisi” juosta, en saa kisassa aikaan kunnonmukaista suoritusta, tai loukkaannun kerta toisensa jälkeen? Useimmiten vastaus on: harjoittelen liikaa, yritän liikaa, otan liikaa paineita, stressaan. Suomalainen sisu on ollut hyödyllinen ominaisuus useassa tilanteessa ja auttanut minua paiskimaan kovasti töitä ja pääsemään yli vaikeimmistakin ajoista, mutta tämä sisukkuus on myös toisinaan kääntynyt itseäni vastaan. Sisua pitäisi osata kanavoida oikein. On hyvä olla sisukas ja kova tekemään töitä, koska kyllähän se niin on että korkealle tasolle päästäkseen ei voi olla ”laiska”, mutta urheilijan pitää myös oppia säätelemään missä tilanteissa ja kuinka paljon sisuaan käyttää. Suomalaisten urheilijoiden raadollisuus ja menestyspaineet johtavat usein liialliseen harjoitteluun ja levon laiminlyömiseen, mikä puolestaan johtaa joko väsyneeseen suorittamiseen, ylikuntoon, tai loukkaantumiseen. ”Train SMART but NOT TOO HARD.” on mielestäni hyvä motto, ja ajattelumalli jota olen itsekin yrittänyt opetella, varsinkin viimeisen vuoden aikana, mutta totuttuja tapoja ja ajattelumalleja on erittäin vaikeaa muuttaa, jos on yli kymmenen vuoden ajan opetettu ajattelemaan, että ”enempi on AINA parempi. PISTE.”

En ehkä ole paras esimerkki tai auktoriteetti kun puhutaan suomalaisesta huippu-urheilusta, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Minulla on ollut useampi vuosi vaikeaa, ja en ole vieläkään kasvanut ”lupaavasta juniorista” aikuisten arvokilpailutasolle. Uskon itse edelleen, että minulla on siihen mahdollisuudet, olenhan kuitenkin kestävyysjuoksijaksi varsin nuori, mutta jotta saisin otettua tämän seuraavan askeleen, minun on harjoiteltava oikein ja pysyttävä terveenä. Toivon, että uuden valmentajani Beth Sullivanin kanssa asiat lähtevät vihdoin rullaamaan toivotulla tavalla. 🙂 Neljä vuotta sitten Amerikkaan lähtiessäni sain paljon kuraa niskaani monelta taholta. Tottahan se on, että NCAA:ssa urheileminen on rankkaa puuhaa, mutta kaikista ongelmistani huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun. Täällä harjoittelu ja kilpailu on aivan erilaisella tasolla, ja tarvittavat tukipalvelut saatavilla aina kun niitä tarvitsee. Toki yliopistossa urheileminen rajoittaa Suomessa kilpailemistani varsin paljon, mutta nämä kokemukset ja ”amatöörinä ammattilaisolosuhteissa” urheileminen ovat olleet arvokkaita kokemuksia. Olen neljän vuoden aikana saanut keskittyä täysin urheilemiseen ja opiskeluun ilman raha tms. huolia, ja luotan siihen, että tämä pohjatyö tuottaa vielä tulosta, kunhan sen saa jalostettua oikein. Mutta mitä suomalaiseen urheiluun tulee, tukipalvelujen riittämättömyys on erittäin suuri ongelma. Kun harjoitellaan kovaa (liian kovaa?), lihashuolto- ja muut terveyspalvelut tulisi olla saatavilla aina tarvittaessa, eikä niin että joutuu varaamaan hieronta-ajan kahden viikon päähän. Toinen asia, mitä olen usein miettinyt, on mentaaliharjoittelun puute suomalaisurheilussa: olen vasta itse viimeisen parin vuoden aikana alkanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on valmistautua kilpailuihin myös henkisesti. Suomessa harjoitellessani näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta mielentila ja henkinen vahvuus vaikuttavat kilpasuoritukseen enemmän kuin osaisi kuvitellakkaan.

Pointtini on lähinnä se, että olen kyllästynyt lukemaan kommentteja suomalaisten urheilijoiden laiskuudesta ja riittämättömästä harjoittelusta. Väitän, että joka ikinen suomalaisurheilija joka kilpaili Berliinin EM-kilpailuissa harjoittelee vähintäänkin riittävästi. Veikkaan, että ongelma on lähinnä harjoittelun ja palautumisen tasapainottamisessa; harjoittelun määrässä ja sisällössä, sekä resurssien ja tietotaidon puutteessa. Olen toki realistinen ja ymmärrän, että SULin resurssit ovat tällä hetkellä varsin vähäiset, eikä minulla ole tarjota ratkaisua kyseiseen pulmaan, mutta tukipalvelujen riittämättömyys on todellakin suuri ongelma… En siis halua uskoa, että EM-kisojen mitalittomuuden syy on pelkästään suomalaisten huippu-urheilijoiden laiskuus verrattuna kilpakumppaneihinsa!

Mainokset


1 kommentti

Senior Year

It seems like it usually takes me about a year to update new material to my blog. I used to be so much better at updating my site, but lately writing a blog has been the least important thing in my life. My senior year went by so fast! I was busy (like always) with school and running, but also enjoying my friendships and just being in Boise. I had a decent cross country season last fall: I achieved all of my goals besides being an All-American… I had the worst race when it mattered the most, which was heartbreaking, but we got 6th in the Nation as a team and I could not be more proud of my girls! My short indoor season was not great, but I started to feel a little better during the last few weeks and ended up scoring in the conference meet. Outdoor track… I am very disappointed how it went and especially how it ended. My first steeple race since 2016 was pretty promising: 10:13 at the end of March. I felt like the European Championships standard 9:55 was within my grasp. I felt like I did not go all out in that race, but I ended up running about the same time the other two races. It did not make sense to me as my workouts were great and I was fitter than ever, but the problem was that I was not mentally in the right place. It was hard for me to believe that I belong there again after the bad years, but I also started building up more and more pressure of finally running a new PR when I should physically be able to. I qualified for the NCAA First Round (Regionals) but ended up injuring myself during the premeet workout. My calf suddenly started hurting and my ankle swell up. I was limping and there was no way I could have raced that week. It was crushing to sit there under the lights and watch a heat after another to fold out and people celebrating when they punched their tickets to Eugene. After we returned home, I got a doctor’s appointment and an xray, and it revealed a stress reaction in my fibula. I was devastated, as I had been healthy and improving since my previous injury over a year ago, but also happy that it had not yet fractured. If I had tried to race against the pain, it might have ended up being a fracture with a lot longer healing time. Now I have not run since then, which is about 2-3 weeks, and this week I should be able to start running again.

 

Confidence is my weakest point right now. I can be physically fitter than ever, but after everything I have gone through, I do not know how to get my confidence back. This spring, I felt like I was in a shape for running a 9:50-steeplechase, but when I was racing I found myself afraid and holding back. Finishing the race with a lot of energy left was disappointing. I felt like such a failure and decided that I would go for it in the Regionals and not be afraid. Well, I ended up not getting that chance, and that’s why I am even more angry at myself. I wasted so many great opportunities due to the fear. I have one more year of NCAA eligibility left, and I want to do everything I can to build myself back up again.

Here’s a quick replay of some of the high points of my senior year:

 

 

  

So much love for my team! You made this (and the other two) year so special to me. I am going to start grad school at the University of Tennessee, Knoxville this August studying Exercise Physiology, and I will also complete my eligibility running for the Volunteers. I am very thankful for my coaches, trainers, and teammates, as well as the other faculty and staff here at Boise State who have been so supportive during both the high highs and the low lows I have experienced these past three years. The people here in Boise made it all worth it, and I will always bleed blue! Leaving Boise is a tough thing to do as I have made this town my home, but I am excited for this new beginning and the opportunity to run for the Volunteers. Here’s to the new chapter in my life.

 

GO BRONCOS! GO VOLS!


Jätä kommentti

Flagstaff

Moikka!

 

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa kuulumisia tänne blogiin, ja tällä kertaa suomeksi! Tällä kertaa mulla ei ole mitään varsinaista syytä tällä hiljaiselolle muuta kuin se, että olen viettänyt vapaa-aikani muiden juttujen parissa. Olen ollut paljon aktiivisempi sosiaalisessa mediassa (@minttuhukka) ja toisen projektini Strong Runner Chicksin kanssa; lukenut kirjoja ja ollut kiireinen yliopiston kesäkurssien kanssa.

Vietin seitsemän viikkoa touko-heinäkuussa Suomessa, ja lensin takaisin Yhdysvaltoihin heinäkuun puolenvälin tienoilla. Päätin jo ennen Suomeen tuloani olla kilpailematta, ja keskittyä pelkästään harjoitteluun ja hyvinvointiini. Kevät oli henkisesti ja fyysisesti todella raskas, ja muutamat kisat Amerikassa osoittivat, että pidemmän päälle ainoa oikea ratkaisu oli hyväksyä tosiasiat ja nöyrästi treenata kohti yliopistokautta. Toki alle 23-vuotiaiden EM-kilpailujen ja Kalevan Kisojen väliinjättäminen harmitti kovasti, varsinkin kun tuntui että kuntoni alkoi kesätreenien edetessä vihdoin mennä oikeaan suuntaan, mutta jo vuoden verran kestänyt vastoinkäymisten vyyhti (mykoplasma, murtuma, ynnä muut pienemmät ongelmat) oli kuitenkin syönyt pohjiani sen verran, että tiesin tarvitsevani hyvän treenijakson alle, jotta pääsisin pikkuhiljaa takaisin omalle tasolleni. Henkinen ahdinko näiden loputtomien ongelmien jälkeen oli ehkä jopa suurempi kuin fyysinen: oli vaikeaa hyväksyä, että oma taso oli kaukana ”normaalista”, ja että pitkään kestäneiden vaikeuksien jälkeen kestäisi jonkin aikaa ennen kuin juoksu alkaisi taas sujua. Häpesin itseäni ja sitä, kuinka huonosti minulla meni. Nolotti, kun en pystynyt juoksemaan kuin ”yhtä ja samaa vauhtia”, ja nolotti olla kaukana joukon hännillä. Vaikka olinkin pystynyt harjoittelemaan talvella suht hyvin korvaavilla ja tekemään voimaharjoittelua, tuntui siltä, että olin rapakunnossa. Talven voimaharjoittelu lisäsi lihasmassaani, mutta vähäinen juoksumäärä vaikutti siihen, että ”kehonpaino-voima-suhteeni” ei ollut optimaalinen. Voimaharjoittelun tuloksena olin vahvempi kuin koskaan, mutta tämä ei näkyisi taloudellisuudessani ennen kuin vasta pääsisin kunnolla juoksuharjoittelun pariin. Tunsin itseni vain hitaaksi ja painavaksi.

 

 

 

 

 

 

 

Lyhyen ja alavireisen kilpailukauteni kohokohta oli tavata paras ystäväni Jannika Kaliforniassa. 🙂

Tänä kesänä olen keskittynyt pelkästään rutiinien luomiseen ja pitkäjänteiseen hyvään työhön, ja se on alkanut taas vihdoin kantamaan hedelmää. Olen huolehtinut palautumisestani, nukkunut ja syönyt hyvin, ja noudattanut minulle määrättyä harjoitussuunnitelmaa. Juoksu kulkee päivä päivältä paremmin, ja odotan innolla viimeistä maastojuoksukauttani Broncona. Tällä hetkellä olen Flagstaffissa, Arizonassa korkeanpaikanleirillä ystäväni ja joukkuekaverini Kyran kanssa. Tämä on ensimmäinen kerta kun harjoittelen vuoristossa, ja vuoristoilmaan tottumattomana ensimmäinen viikkoni täällä oli todella raskas. Nyt jo reilut pariviikkoa täällä viettäneenä juoksu on alkanut sujua jopa paremmin kuin merenpinnan tasolla Kotkassa. Talvella tehty voimaharjoittelu ja nyt jo normaaliksi palautuneet juoksumääräni alkavat vihdoin myös kääntyä taloudellisemmaksi juoksuksi. Jatkan edelleen viikottaista voimaharjoittelua/kuntoutusta, mutta tällä hetkellä fokus on enemmän hermostollisessa voimaharjoittelussa.

 

Leiristä on enää noin viikko jäljellä ja sitten on taas aika palata takaisin Idahoon. Tuntuu, että asiat ovat taas vihdoin lähteneet sujumaan ja olen oikealla polulla. Olen yrittänyt olla stressaamatta kunnostani ja antanut asioiden vain tapahtua, ja näin onkin käynyt! Tänään lenkillä ollessani nautin vain upeasta maisemasta kunnes katsahdin kellooni ja tajusin, että olen mennyt muutamassa viikossa tosi paljon eteenpäin… Urheilu on kyllä mahtavaa. Aloitat jostakin, ja ihan muutamassa viikossa olet jo todella paljon parempi kuin aloittaessasi, etkä edes tajunnut koska edistyminen tapahtui. 🙂

 

 

Minttu