Minttu Hukka


1 kommentti

Senior Year

It seems like it usually takes me about a year to update new material to my blog. I used to be so much better at updating my site, but lately writing a blog has been the least important thing in my life. My senior year went by so fast! I was busy (like always) with school and running, but also enjoying my friendships and just being in Boise. I had a decent cross country season last fall: I achieved all of my goals besides being an All-American… I had the worst race when it mattered the most, which was heartbreaking, but we got 6th in the Nation as a team and I could not be more proud of my girls! My short indoor season was not great, but I started to feel a little better during the last few weeks and ended up scoring in the conference meet. Outdoor track… I am very disappointed how it went and especially how it ended. My first steeple race since 2016 was pretty promising: 10:13 at the end of March. I felt like the European Championships standard 9:55 was within my grasp. I felt like I did not go all out in that race, but I ended up running about the same time the other two races. It did not make sense to me as my workouts were great and I was fitter than ever, but the problem was that I was not mentally in the right place. It was hard for me to believe that I belong there again after the bad years, but I also started building up more and more pressure of finally running a new PR when I should physically be able to. I qualified for the NCAA First Round (Regionals) but ended up injuring myself during the premeet workout. My calf suddenly started hurting and my ankle swell up. I was limping and there was no way I could have raced that week. It was crushing to sit there under the lights and watch a heat after another to fold out and people celebrating when they punched their tickets to Eugene. After we returned home, I got a doctor’s appointment and an xray, and it revealed a stress reaction in my fibula. I was devastated, as I had been healthy and improving since my previous injury over a year ago, but also happy that it had not yet fractured. If I had tried to race against the pain, it might have ended up being a fracture with a lot longer healing time. Now I have not run since then, which is about 2-3 weeks, and this week I should be able to start running again.

 

Confidence is my weakest point right now. I can be physically fitter than ever, but after everything I have gone through, I do not know how to get my confidence back. This spring, I felt like I was in a shape for running a 9:50-steeplechase, but when I was racing I found myself afraid and holding back. Finishing the race with a lot of energy left was disappointing. I felt like such a failure and decided that I would go for it in the Regionals and not be afraid. Well, I ended up not getting that chance, and that’s why I am even more angry at myself. I wasted so many great opportunities due to the fear. I have one more year of NCAA eligibility left, and I want to do everything I can to build myself back up again.

Here’s a quick replay of some of the high points of my senior year:

 

 

  

So much love for my team! You made this (and the other two) year so special to me. I am going to start grad school at the University of Tennessee, Knoxville this August studying Exercise Physiology, and I will also complete my eligibility running for the Volunteers. I am very thankful for my coaches, trainers, and teammates, as well as the other faculty and staff here at Boise State who have been so supportive during both the high highs and the low lows I have experienced these past three years. The people here in Boise made it all worth it, and I will always bleed blue! Leaving Boise is a tough thing to do as I have made this town my home, but I am excited for this new beginning and the opportunity to run for the Volunteers. Here’s to the new chapter in my life.

 

GO BRONCOS! GO VOLS!

Mainokset


Jätä kommentti

Flagstaff

Moikka!

 

Päätin pitkästä aikaa kirjoittaa kuulumisia tänne blogiin, ja tällä kertaa suomeksi! Tällä kertaa mulla ei ole mitään varsinaista syytä tällä hiljaiselolle muuta kuin se, että olen viettänyt vapaa-aikani muiden juttujen parissa. Olen ollut paljon aktiivisempi sosiaalisessa mediassa (@minttuhukka) ja toisen projektini Strong Runner Chicksin kanssa; lukenut kirjoja ja ollut kiireinen yliopiston kesäkurssien kanssa.

Vietin seitsemän viikkoa touko-heinäkuussa Suomessa, ja lensin takaisin Yhdysvaltoihin heinäkuun puolenvälin tienoilla. Päätin jo ennen Suomeen tuloani olla kilpailematta, ja keskittyä pelkästään harjoitteluun ja hyvinvointiini. Kevät oli henkisesti ja fyysisesti todella raskas, ja muutamat kisat Amerikassa osoittivat, että pidemmän päälle ainoa oikea ratkaisu oli hyväksyä tosiasiat ja nöyrästi treenata kohti yliopistokautta. Toki alle 23-vuotiaiden EM-kilpailujen ja Kalevan Kisojen väliinjättäminen harmitti kovasti, varsinkin kun tuntui että kuntoni alkoi kesätreenien edetessä vihdoin mennä oikeaan suuntaan, mutta jo vuoden verran kestänyt vastoinkäymisten vyyhti (mykoplasma, murtuma, ynnä muut pienemmät ongelmat) oli kuitenkin syönyt pohjiani sen verran, että tiesin tarvitsevani hyvän treenijakson alle, jotta pääsisin pikkuhiljaa takaisin omalle tasolleni. Henkinen ahdinko näiden loputtomien ongelmien jälkeen oli ehkä jopa suurempi kuin fyysinen: oli vaikeaa hyväksyä, että oma taso oli kaukana ”normaalista”, ja että pitkään kestäneiden vaikeuksien jälkeen kestäisi jonkin aikaa ennen kuin juoksu alkaisi taas sujua. Häpesin itseäni ja sitä, kuinka huonosti minulla meni. Nolotti, kun en pystynyt juoksemaan kuin ”yhtä ja samaa vauhtia”, ja nolotti olla kaukana joukon hännillä. Vaikka olinkin pystynyt harjoittelemaan talvella suht hyvin korvaavilla ja tekemään voimaharjoittelua, tuntui siltä, että olin rapakunnossa. Talven voimaharjoittelu lisäsi lihasmassaani, mutta vähäinen juoksumäärä vaikutti siihen, että ”kehonpaino-voima-suhteeni” ei ollut optimaalinen. Voimaharjoittelun tuloksena olin vahvempi kuin koskaan, mutta tämä ei näkyisi taloudellisuudessani ennen kuin vasta pääsisin kunnolla juoksuharjoittelun pariin. Tunsin itseni vain hitaaksi ja painavaksi.

 

 

 

 

 

 

 

Lyhyen ja alavireisen kilpailukauteni kohokohta oli tavata paras ystäväni Jannika Kaliforniassa. 🙂

Tänä kesänä olen keskittynyt pelkästään rutiinien luomiseen ja pitkäjänteiseen hyvään työhön, ja se on alkanut taas vihdoin kantamaan hedelmää. Olen huolehtinut palautumisestani, nukkunut ja syönyt hyvin, ja noudattanut minulle määrättyä harjoitussuunnitelmaa. Juoksu kulkee päivä päivältä paremmin, ja odotan innolla viimeistä maastojuoksukauttani Broncona. Tällä hetkellä olen Flagstaffissa, Arizonassa korkeanpaikanleirillä ystäväni ja joukkuekaverini Kyran kanssa. Tämä on ensimmäinen kerta kun harjoittelen vuoristossa, ja vuoristoilmaan tottumattomana ensimmäinen viikkoni täällä oli todella raskas. Nyt jo reilut pariviikkoa täällä viettäneenä juoksu on alkanut sujua jopa paremmin kuin merenpinnan tasolla Kotkassa. Talvella tehty voimaharjoittelu ja nyt jo normaaliksi palautuneet juoksumääräni alkavat vihdoin myös kääntyä taloudellisemmaksi juoksuksi. Jatkan edelleen viikottaista voimaharjoittelua/kuntoutusta, mutta tällä hetkellä fokus on enemmän hermostollisessa voimaharjoittelussa.

 

Leiristä on enää noin viikko jäljellä ja sitten on taas aika palata takaisin Idahoon. Tuntuu, että asiat ovat taas vihdoin lähteneet sujumaan ja olen oikealla polulla. Olen yrittänyt olla stressaamatta kunnostani ja antanut asioiden vain tapahtua, ja näin onkin käynyt! Tänään lenkillä ollessani nautin vain upeasta maisemasta kunnes katsahdin kellooni ja tajusin, että olen mennyt muutamassa viikossa tosi paljon eteenpäin… Urheilu on kyllä mahtavaa. Aloitat jostakin, ja ihan muutamassa viikossa olet jo todella paljon parempi kuin aloittaessasi, etkä edes tajunnut koska edistyminen tapahtui. 🙂

 

 

Minttu