Minttu Hukka


1 kommentti

Senior Year

It seems like it usually takes me about a year to update new material to my blog. I used to be so much better at updating my site, but lately writing a blog has been the least important thing in my life. My senior year went by so fast! I was busy (like always) with school and running, but also enjoying my friendships and just being in Boise. I had a decent cross country season last fall: I achieved all of my goals besides being an All-American… I had the worst race when it mattered the most, which was heartbreaking, but we got 6th in the Nation as a team and I could not be more proud of my girls! My short indoor season was not great, but I started to feel a little better during the last few weeks and ended up scoring in the conference meet. Outdoor track… I am very disappointed how it went and especially how it ended. My first steeple race since 2016 was pretty promising: 10:13 at the end of March. I felt like the European Championships standard 9:55 was within my grasp. I felt like I did not go all out in that race, but I ended up running about the same time the other two races. It did not make sense to me as my workouts were great and I was fitter than ever, but the problem was that I was not mentally in the right place. It was hard for me to believe that I belong there again after the bad years, but I also started building up more and more pressure of finally running a new PR when I should physically be able to. I qualified for the NCAA First Round (Regionals) but ended up injuring myself during the premeet workout. My calf suddenly started hurting and my ankle swell up. I was limping and there was no way I could have raced that week. It was crushing to sit there under the lights and watch a heat after another to fold out and people celebrating when they punched their tickets to Eugene. After we returned home, I got a doctor’s appointment and an xray, and it revealed a stress reaction in my fibula. I was devastated, as I had been healthy and improving since my previous injury over a year ago, but also happy that it had not yet fractured. If I had tried to race against the pain, it might have ended up being a fracture with a lot longer healing time. Now I have not run since then, which is about 2-3 weeks, and this week I should be able to start running again.

 

Confidence is my weakest point right now. I can be physically fitter than ever, but after everything I have gone through, I do not know how to get my confidence back. This spring, I felt like I was in a shape for running a 9:50-steeplechase, but when I was racing I found myself afraid and holding back. Finishing the race with a lot of energy left was disappointing. I felt like such a failure and decided that I would go for it in the Regionals and not be afraid. Well, I ended up not getting that chance, and that’s why I am even more angry at myself. I wasted so many great opportunities due to the fear. I have one more year of NCAA eligibility left, and I want to do everything I can to build myself back up again.

Here’s a quick replay of some of the high points of my senior year:

 

 

  

So much love for my team! You made this (and the other two) year so special to me. I am going to start grad school at the University of Tennessee, Knoxville this August studying Exercise Physiology, and I will also complete my eligibility running for the Volunteers. I am very thankful for my coaches, trainers, and teammates, as well as the other faculty and staff here at Boise State who have been so supportive during both the high highs and the low lows I have experienced these past three years. The people here in Boise made it all worth it, and I will always bleed blue! Leaving Boise is a tough thing to do as I have made this town my home, but I am excited for this new beginning and the opportunity to run for the Volunteers. Here’s to the new chapter in my life.

 

GO BRONCOS! GO VOLS!

Mainokset


Jätä kommentti

MW Conference 1/2

SE4_0877-XL

SE4_0884-XL

SE4_0890-XL

SE4_0891-XL

SE4_0900-XL

SE4_0904-XL

SE4_0915-XL

 

My Coach knows what he is talking about. If I listen to him, the result is usually good, but if I don’t, the result is something else… Like yesterday. It’s been quite hot and windy here in Fresno. Yesterday was the steeplechase race, and I had only one thing in my mind: to get the Regional Qualifier, no matter what. Coach told me to stay in the pack until the last kilometer and then run for the win, but I didn’t want to take a risk of running a slow time that wouldn’t be enough to qualify. So I kept my mind and paced the entire race, until the wind was too much, and 500m before the finish I just couldn’t find the second gear anymore. I finished second, which was disappointing, and ran a time of 10.14, which was even more disappointing, though it was enough to get to run in the Regional meet in a couple of weeks. What annoys me the most is that I didn’t feel too exhausted in the finish, but I just couldn’t pull the kick anymore. If I had listened to my Coach, I probably could have run a faster time and even win the race. But I have to be grateful that I got to race after the health problems I had during the past couple of weeks. And it was fun!! I will still compete in 5k today, we will see how that ends up..! I am ready to run faster in the Regionals and hopefully qualify to the Nationals, too….

 

Trust yourself. Trust your Coach. Trust the process.

 

Minttu

 

Photos: Scott Elliott

 


1 kommentti

Paras versio itsestäsi on tarpeeksi hyvä.

Kirjoitin tämän tekstin alunperin ”Naisten Yleisurheilumaajoukkue” – Facebook ryhmään. Olemme vuorotellen kirjoittaneet tsemppitekstejä ns. ”maanantaimotivaation” merkeissä, ja tällä kertaa oli minun vuoroni näpytellä tarina muille naisille.
Varoitan siis jo etukäteen, että tämä teksti tulee olemaan piiiiitkä! Jos et jaksa lukea koko juttua loppuun asti, voin tiivistää tähän alkuun tekstini pääajatuksen: muista nauttia jokaisesta päivästä, jokaisesta kisasta, SIITÄ ETTÄ SAAT OLLA TERVE JA TEHDÄ SITÄ MITÄ RAKASTAT. Muista, että urheilet vaan itsellesi, ja olet muutakin kuin pikajuoksija, kestävyysjuoksija, hyppääjä, tai heittäjä. Numerot taulussa tai mittanauhassa eivät määrittele sinua tai arvoasi ihmisenä. Pidä hauskaa ja nauti tekemisestä, sillä se on yleensä tie hyviin tuloksiin!

 
Ajattelin siis kirjoittaa siitä, miten tärkeää on välillä miettiä, miksi ylipäätänsä urheilee. Meillä jokaisella on omat syymme ja motivaatiomme urheilemiselle, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään ja tarkastelemaan tilannetta. Luulen, että jokainen meistä urheilee, koska se on kivaa. Mutta jos jossakin vaihessa ei enää olekaan kivaa, on hyvä puhaltaa peli poikki ja palata takaisin lähtöruutuun. Itse huomasin yhtäkkiä, ettei minulla ollutkaan enää kivaa, ja se herätti minut tajuamaan, että olen ihan väärällä polulla. Palasin takaisin mun urani alkuaikoihin; Skypettelin kotiin stressaantuneena ja itkuisena, ja alettiin vanhempieni kanssa muistelemaan ihan ensimmäistä “kestävyysjuoksukilpailuani”: 2km maantiejuoksukilpailu, pieni pisamanaamainen Minttu-tyttö letit päässä, seuran tuulihousut jalassa ja apinan kuvalla varustettu pitkähihainen päällä. Emme ensin meinanneet edes löytää kisapaikalle, ja meinasin alkaa jo hätäilemään, sillä halusin niin kovasti kisata! Olin lopulta koko kisan viimeinen tai toiseksi viimeinen, mutta olin iloinen, että selvisin maaliin ja sain osallistumismitalin! Kyseinen muisto alkoi naurattamaan, ja aloin muistelemaan muita urani alkumetrien tähtihetkiä, sillä niistä olen tällä viikolla ammentanut paljon tärkeää viisautta.
 
Muistan aina, kuinka ylpeä olin ollessani piirinmestaruuskisoissa neljäs. Se oli mielestäni tosi hieno saavutus, vaikka en palkintopallille päässytkään. 14-vuotiaana sijoituin ensimmäisissä SM-kilpailuissani seitsemänneksi. Olin tosi innoissani ollessani kymmenen parhaan joukossa, sillä pelkästään “A-rajan” saavuttaminen ja kisoihin mukaan pääseminen oli jo iso juttu! Mutta kisojen jälkeen päätin, että seuraavana vuonna voitan mitalin. Pronssisen. Olin päättänyt olla tyytyväinen jos olisin kolmas, sillä voittaminen tuntui todella hurjalta tavoitteelta. Harjoittelin kuitenkin tosi kovaa, ja kesän saapuessa olinkin niin hyvässä kunnossa, että tajusin minulla olevan mahdollisuudet jopa siihen kirkkaimpaan mitaliin. Koko kesän kyttäsin Tilastopajaa ja harjoittelin palkintopallilla tuulettamista kylpyhuoneen peilin edessä. “Fake it ‘til you make it.” Tärkeän päivän saapuessa olin valmis, ja lopultahan se kulta tuli kotiin vietyä, mikä oli ihan mahtava juttu! Uskoin koko kesän mahdollisuuksiini voittaa, ja nyt kun jälkeenpäin mietin, kaikki parhaimmat saavutukseni ovat tulleet lujan uskon kautta. Pisteet 15-vuotiaalle Mintulle!
xd

Kuva niistä legendaarisista 15-vuotiaiden SM-kisoista Eltsussa 2010. Pituutta varmaan se 150cm (jos sitäkään), mutta sisua sitäkin enemmän!

Ensimmäisen SM-kultamitalini jälkeen olen voittanut useamman läpyskän jokaisessa värissä, mutta ensimmäisen mitalin jälkeen mikään ei ole tuntunut läheskään yhtä hyvältä. Suurin syy siihen on ollut paine. Paine menestyä, paine näyttää, että pärjään… 16-vuotiaasta lähtien, olen aina ollut tilanteessa, missä ympärilläni on ollut vahvoja juoksijoita, ja olen kokenut olevani “altavastaaja”, jonka tulokset eivät koskaan ole olleet riittävän hyviä. Olen kantanut reppukaupalla metallia nuorten SM-kisoista, juossut niin nuorten EM- kuin MM-finaalissakin, saavuttanut muutaman yleisen sarjan SM-mitalin, ym., mutta siltikin olen aina kokenut olevani muiden varjoissa. Etten riitä. Tuntui, etten koskaan saanut kehua tai kiitosta suorituksistani, ja paineet menestyä vain kasvoivat entisestään.
 
Kympin tyttönä niin koulussa kuin kentilläkin, olen antanut menestyksen määritellä itseäni liikaa ihmisenä. Jos juoksu ei suju niin kuin toivoisin, olen huono. Jos en juokse ennätystä, olen huono; jos en saa kokeista kymppejä (tai täällä Amerikassa A:ta), olen epäonnistunut. Minulla on pitkä vamma- ja sairashistoria, ja yleensä joka ikinen vuosi olen viettänyt talven enemmän tai vähemmän “telakalla”. Mutta kumma kyllä, yleensä “telakalla olon” jälkeen, olen aina palannut takaisin vahvempana ja juossut kovempaa kuin ikinä ennen. Hinku takaisin kentille ja kisoihin on ollut niin kova! Silloin olen aina muistanut, miksi minä urheilen. Minä urheilen itselleni. Koska nautin siitä. Koska haluan olla PIRUN HYVÄ! Koska haluan katsoa miten kovaa voin juosta – mikään ei voita sitä euforista fiilistä, kun juoksee ennätyksen tai voittaa kovan kisan. Kaikki se “hiki, veri, ja kyyneleet” , mitä niiden tulosten eteen on vuodattanut, tuntuu silloin vaivan arvoiselta. Ja sen vuoksi vammatalvien jälkeen tulokset ovat olleet aina edellisvuotta parempia: koska on vaan niin mahtavaa päästä takaisin kentälle, ja hyvät tulokset ovat siten tulleet kuin itsestään. Edelleen voimassa oleva 3000m esteiden ennätykseni 9.56,51 (2014) on erittäin repaleisen talven jäljiltä (talveen mahtui mm. sääriluun rasitusosteopatia, sekä vatsaleikkaus…), mutta se ei menoa haitannut. Minulla ei ollut paineita menestymisestä, ainut tavoitteeni oli päästä mukaan nuorten MM-kisoihin, mutta mitään muuta tulostavoitetta en koko kesälle asettanut, ja kas kummaa, olin lopulta Euroopan tilaston ykkönen, kymmenen kärjessä maailmassa, ja myös todella lähellä Zurichin EM-kisarajaa. Piste 19-vuotiaalle itselleni.
 
Viime talvi oli elämäni tähän mennessä paras. Pystyin juoksemaan isompaa määrää kuin koskaan ennen, pysyin terveenä ja vauhti kiihtyi. Hallissa juoksin 5000m Suomen ennätyksen, ja odotukset kesälle kasvoivat. Samalla myös paineet kasvoivat, sillä tavoitteenani oli juosta alle Olympia- ja EM-kisarajan, ja vihdoin päästä mukaan aikuisten arvokilpailuihin. Paineiden kasvaessa tuli pelko epäonnistumisesta. Pelko siitä, että jos en saavutakkaan tavoitteitani, olen taas se sama “surkimus”, joka on vaan “pitänyt kovaa meteliä itsestään”. Tänä keväänä harjoitukseni ovat sujuneet hyvin, mutta kisoissa on ollut päällä henkinen lukko, sillä olen yhtä aikaa sekä pelännyt etten onnistu, mutta myös pelännyt onnistuvani. Olen tilanteessa, missä voisin juosta kovempaa kuin ikinä ennen, mutta pelkään.
 
Viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt pienestä vammasta, ja tällä viikolla jouduin pitämään kolme päivää taukoa juoksemisesta. Hullua sanoa näin, mutta tämä vamma on parasta mitä minulle on tapahtunut tänä keväänä. Tietenkään en halua olla loukkaantuneena, mutta loukkaantuminen sai minut tajuamaan, mikä on oikeasti tärkeää, sillä hetken jo pelkäsin, että koko talven kova työ valuisi hukkaan; pelkäsin, että kyseessä oli jotain vakavampaa, ja että kisakauteni tulisi päätökseensä ennen kuin se edes kerkesi kunnolla alkamaan. Pelkäsin, että kaikista tärkein asia elämässäni otettaisiin minulta pois. Tajusin, etten ollut koko keväänä ehtinyt nauttimaan tekemisestä, sillä olin vain keskittynyt panikoimaan ja hätäilemään, mikä vain kulutti voimiani ja vei täysin ilon koko juoksemisesta. Onneksi selvisi, että kyseessä ei ollutkaan mikään isompi vamma, vaan tulisi kuntoon varsin pian! Päätin, että tällä viikolla lepään, hoidan itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, ja saan itseni takaisin jaloilleni, ja että kausi tulee jatkumaan ensi viikolla Conferencen mestaruuskisoissa. Aion olla mukana kisoissa, ja nauttia siitä mitä teen, oli tulos mikä hyvänsä! Kyllä, tavoitteeni on edelleen päästä mukaan arvokisoihin, mutta jos en saavutakkaan tavoitteitani, voin ainakin olla ylpeä siitä, että olen yrittänyt. Aina kun yrittää parhaansa, oli lopputulos sitten mikä hyvänsä, on se riittävä. Minä juoksen itseäni varten, en voittaakseni jonkun tietyn ihmisen tai todistaakseni jollekulle muulle olevani jotakin. Juoksen, koska se tekee minut onnelliseksi. Vaikka se tuottaa välillä todella paljon kipua, on se kaiken sen vaivan arvoista. Juokseminen on antanut minulle elämässä paljon, ja tulee varmasti antamaan vielä paljon lisää, kunhan muistan pitää kiinni omista unelmista ja tavoitteista, koska ne ovat minulle itselleni tärkeitä. Ilon ja rennon fiiliksen kautta tulee yleensä parasta jälkeä, ei naama irveessä puristamisen. Nauttikaa täysillä siitä mitä teette!
 
Ole paras versio itsestäsi! Muista, että aina kun teet parhaasi, se riittää, niin itsellesi kuin muillekin!
 
Rentoa tekemistä ja hyvää fiilistä kaikille
 
toivottaa Minttu


Jätä kommentti

Stanford Twilight

image

image

4.28,76 for 1500m was a disappointment, even though it was just 0.09 seconds off from my PR. Why? Because I know I could have done so much better. My workouts have been fast and I know it is inside me. But in the race, I was afraid to go for it early enough. The pace felt easy but I knew the girls I was running against had PRs so much faster than mine, so a tiny voice in my head told me I wasn’t supposed to beat them. I made a move just 500m before the finish line, but it was too late. I felt fresh after the race, and I was mad at myself… And then I did a long cool down to actually cool down my anger.. However, if I look the positive side, at this point of the season I’m running a 1500m time that has been usual in the previous seasons when I have been peaking – that means the best is yet to come!

Next weekend it’s Payton Jordan and finally I get to steeple!

♡: Minttu

Photos: Scott Elliott


Jätä kommentti

MW Championships

image

image

image

image

image

image

Photos from MW Champs that were held in Albuquerque, New Mexico this weekend. Finished my short indoor season with two top3 finishes (1. in 5k and 3. in 3k) and now it feels nice to move the gaze towards the approaching outdoor season when one has some bling around her neck – ha! Racing in altitude is still strange to me (Albuquerque is at ~ a mile high) and I am trying to accept the fact that the times are much slower. The races were rather tactical than speedy, but it was nice to try new ways to race. I am satisfied with the victory at the 5k but disappointed with the result after yesterday’s 3k: altitude, doubling, and my race tactic were all bit too much and I was unable to respond when the move was made. However, I accept that there were two girls stronger than me yesterday, and remember that I was the strongest on Friday. So happy for my teammate (& future roomie♡) Brenna who got 2. in the 5k and 2. in the 3k! Overall, we had a really good weekend with several great performances, Go Broncos!! Even though I raced indoors in the middle of training and without actual tapering, it feels good to get a short break from racing and get some good weeks of training in before the first track meets on April.

Happy National Pancake Day Everyone! I am just going to make a nice stack of pancakes for breakfast….;)

♡: Minttu

Photos: Bronco Sports


4 kommenttia

UW Invitational

image

My Coach said I could run 15.50-16.10 in my indoor opener. 5k was an odd distance for me, it was my first track meet since forever (last summer), and I had never ran that fast. It was exciting and scary. But I wanted to believe in him.

image

I ran 16.09,36. It’s a new PR by 33 seconds. It’s also a new Finnish National Indoor Record. It’s the 7th fastest time in the NCAA at the moment. It’s a good time, but not something I should be too satisfied with. I know I can do so much better! I ran this race in the middle of training season without actual speed work, so I’m pretty excited how fast I can go when the season progresses. I really want to run sub-16, and I know I can do it!

image

I feel strong and happy. My training has been consistent and the results start to show it. Somebody believed in me and made me believe in myself too. I want to run fast and be one of those top girls out there! I’m so lucky to have these amazing people around me. Thanks Coaches. Thanks Team. Thanks Trainers.

image

image

By the way, I think my Coach knows what he is talking about.

– Minttu

Trust Yourself. Trust Your Coach. Trust the Process.

Race photos: Paul Merca


Jätä kommentti

18. tammikuuta 2016

Ensimmäinen viikko uutta lukukautta jo takana ja pahimmasta jet lagistakin aletaan olla vihdoin selvitty. Jees! Onpa ihanaa olla taas takaisin Boisessa. Oli kivaa lomailla kotona, mutta arkeen palaaminen ja omien arkirutiinien palautuminen tuntuu ihan hyvältä. Ja juoksukelitkin ovat hieman paremmat täällä päin maailmaa: lämpötila on päivisin plussan puolella ja aamuisin vain hieman nollan alapuolella, eikä maassa ole lunta. Viime tiistaina tarkeni vetää ratatreenin shortseissa, joten KELPAA!

20160111_123035IMG_20160111_130944

Kuukauden kestänyt kova treenijakso tuli viime viikolla päätökseen ja tällä viikolla on luvassa kevyt viikko. Kun on hyvä draivi päällä ja treeni sujuu, tuntuu tuskaiselta kevennellä – tekisi vaan mieli mennä täysillä koko ajan! Mutta niinhän se menee, ettei kukaan meistä ole kone ja että levossa sitä sitten kehittyy, ja senpä takia onkin hyvä jarrutella välillä. Mun harjoittelu on ollut nousujohteista ja järkevää, ja lähes viikottaisen lepopäivän sisältyminen ohjelmaan tuntuu itsestäni hyvältä. Aiemmin ’lepo’ tuntui kirosanalta, ja tunsin syyllisyyttä huilaamisesta, jos kerran olin terveenä ja ehjänä, mutta nykyään olen sinut sen kanssa, sillä tiedän kuinka kovasti teen töitä viikon muut kuusi päivää, joten kroppani ansaitsee ja tarvitsee lepoa. TRUST THE PROCESS. Ja ehkä siinä se juttu onkin miten saatan pysyä terveenä ja ehjänä…

20160117_07311220160117_073529

Eilen vietin siis taas ansaittua lepopäivää, ja päätin sen kunniaksi hemmotella hieman itseäni menemällä aamiaiselle yhteen lempi aamiaispaikoistani Boisessa. Ja ihan yksin! Oli ihanaa olla ihan omassa rauhassa, vetää ruoka- ja kahviöverit ja nautiskella päälle vielä muutama leivoskin – ihan vaan koska teki mieli! Välillä on ihan hauskaa mennä treffeille itsensä kanssa ja tehdä ihan omia juttuja ilman kenenkään seuraa. Tuhdin aamiaisen jälkeen vietin muutaman tunnin pyöräillen ympäriinsä, hieman shoppaillen ja päästyäni kotiin siivosin, kokkasin ruuat valmiiksi tälle viikolle ja ehdin jopa tehdä hieman koulutöitäkin. Hyvä ja tehokas päivä, vaikka en yhtään mailia juossutkaan. 🙂

20160117_123251

”I used to live in a room full of mirrors. All I could see was me. Well I take my spirit and smash my mirrors. Now the whole world is here for me to see.”

Saatan avata hallikauden tällä viikolla kotikisoissa. Harkitsen juoksevani mailin, sillä yleensä saan ”karstaa pois koneesta” juoksemalla jonkin keskimatkan kisan. Vitsailin koutsille että tällä hetkellä mun kunto on tasoa ”maraton”, ja että voisin ennemminkin osallistua kyseisellä matkalla Yhdysvaltojen Olympiakarsintoihin ensi kuussa. En aio pitää mitään varsinaista hallikautta, mutta muutaman treenikisan ajattelin juosta ja katsoa miten tässä harjoittelun keskellä liikahtaa. Ihan kivaa päästä taas viivalle, vaikka en kyllä hirveästi ole lyhyen radan ja tunkkaisen halli-ilman ystävä. Luvassa on siis ainakin muutama reissu Seattleen ja sitten Conferencen mestaruuskisat Albuquerquessa, New Mexicossa.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Terveisin,

Minttu