Minttu Hukka


5 kommenttia

Miksi Suomen yleisurheilu polkee paikallaan?

Seurasin EM-kisoja jälleen kerran kotoa käsin, vaikka kisoihin pääseminen oli myös omalla tavoitelistallani. Onnistuneen harjoituskauden jälkeen kevään kisat eivät lähteneet sujumaan hyvin tarpeeksi ajoissa (vaikkakin tein mielestäni ihan positiivisen comebackin estejuoksun pariin parin vuoden tauon jälkeen), ja kausi päättyi kesken kaiken loukkaantumiseen. Perusominaisuuksiltani (kestävyys, voima) olen aivan uudella tasolla, mutta kisasuorituskyvyn löytäminen on rikkonaisten kausien jälkeen ollut ongelmallista. Mutta sen pituinen se.

Olen seurannut kovasti mediamylläkkää Berliinin EM-kisojen ajalta ja sen jälkeen. Urheilijoita syytetään ”surkeasta tasosta”, ja penkkiurheilijat nauttivat heidän solvaamisestaan. On totta, että mitalittomuus on kinkkinen tilanne, mutta jokainen urheilija joka pääsee mukaan arvokisoihin on ansainnut paikkansa. Joka ikinen osallistuja on tehnyt vuosia raadollista työtä päästäkseen mukaan. Ja totuushan on se, että jokainen urheilija haluaa menestyä, eikä vain ”olla mukana ja nauttia tunnelmasta”, mutta jokainen urheilija joka kentälle astuu ei valitettavasti voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon. Jonkun on oltava kahdestoista. Jonkun on oltava viimeinen. Mutta jokaikinen urheilija on takuuvarmasti antanut parhaimman suorituksensa sinä päivänä, kun on saanut pukea maajoukkuepaidan ylleen. Joinakin päivinä se paras ei vaan ole riittävän hyvä, mutta joskus se saattaa hyvin ollakin. Negatiivinen palaute on lannistavaa, mutta yritän itse uskoa että ” just keep showing up”-asenne vielä jonakin päivänä tuottaa tulosta. Olisiko kukaan uskonut, että Tommi Evilä ottaisi MM-pronssia (2005)? Tai että Jukka Keskisalo rynnistäisi joukon hänniltä Euroopan mestariksi (2006)? Ei ainakaan suomalaiset asiantuntijapenkkiurheilijat, mutta nämä urheilijat itse varmasti uskoivat itseensä ja siihen, että he ovat juuri siellä missä heidän kuuluukin olla sinä päivänä ja hetkenä; ja päättivät olla välittämättä negatiivisesta palautteesta ja suoranaisesta pa%*#sta, mitä urheilijat usein saavat niskaansa. Jep, olen 23-vuotias. Jep, kutsun itseni juoksijaksi. Jep, tavoitteenani on edelleen tulla olympiaurheilijaksi. Jep, valmistuin juuri yliopistosta mutta minulla ei vieläkään ole varsinaista ammattia taikka työpaikkaa. Harjoittelen 20-30 tuntia viikossa ja valmistuin sekä lukiosta että yliopistosta parhain* mahdollisin arvosanoin, mutta olen siltikin luuseri, joka ei ole koskaan saanut mitään aikaiseksi elämässäni?

(*olen vain kolmen Laudaturin ylioppilas, joten lukiotodistuksessani jäi vielä parantamisen varaa;)

Olen palannut takaisin Yhdysvaltoihin Suomessa vietetyn heinäkuun jälkeen, ja uuden lukukauden alku on taas käsillä. Niille, joille asia on vielä epäselvää, olen siis aloittamassa maisterinopintoni University of Tennessee:ssa, ja juoksen viimeisen yliopistokauteni (sisä- ja ulkoratakaudet) täällä. Boisessa vietetyn kolmen vuoden jälkeen maisemanvaihto tekee hyvää niin akateemiselle- kuin urheilu-urallenikin. Olen harjoitellut pitkään kuten 5km/10km juoksijat harjoittelevat (ts. ehkä hieman turhan suurta määrää ja ”vääränlaisia” harjoituksia), ja estejuoksussa menestymiseen tähtäävä harjoittelu on ollut vähäisempää, ja sen vuoksi tuntuu että juoksuni on vain puuroutunut. Hyvänä esimerkkinä toimii heinäkuun loppupuolella juoksemani Kotkan Meripäiväjuoksu 15km: juoksin erittäin tasaisen kilpailun, lähes samaa vauhti alusta loppuun saakka, ja täysin ilman kovia treenejä vyöni alla. Koska minulla ei ole enää edustusoikeutta maastokaudella, olen toukokuun loukkaantumiseni ja sitä seuranneen lepojakson jälkeen harjoitellut vähemmän ja pelkästään kevyesti, sillä seuraava kisani tulee olemaan vasta joulu-/tammikuussa. Sen vuoksi olin ihan tyytyväinen suoritukseeni, ottaen huomioon sen että olin tehny edellisen kovemman harjoitukseni toukokuussa.

Kuva: Pekka Vainio

Kilpailu on kovaa. Suomalaisia urheilijoita syytetään laiskoiksi ja että heille ”harjoittelu ei maistu”. Voin kyllä henkilökohtaisesti sanoa että kyllä maistuu, ja useimmiten vähän liiankin hyvin. Ehkä tässä piileekin se ongelma menestyksettömyyteen? Neljä vuotta Yhdysvalloissa ollessani olen huomannut, kuinka erilainen ajattelumaailma monilla urheilijoilla on ollutverrattuna omaan, Suomessa opittuuni. Suomessa urheillessani olin tottunut siihen, että piiri- ja alueleireillä, sekä nuorten maajoukkueringissä toitotettiin ”enempi parempi”-ajattelumaailmaa, ja että koko ajan pitää vääntää naama irvessä tai muuten et tule menestymään. Olen saanut yliopistourheilussa mukana ollessani seurata, kuinka moni ns. ”vähemmän lahjakas, vähemmän harjoitteleva” ts. suomalaisessa urheilussa laiskaksi luokiteltava urheilija on yhtäkkiä ponnahtanut aivan uudelle tasolle. Olen usein näissä tilanteissa miettinyt, että miten se on mahdollista, kun he eivät harjoittele läheskään yhtä kovaa tai paljon kuin minä, syö yhtä hyvin kuin minä, taikka huolehdi kaikista yksityiskohdista yhtä hyvin kuin minä…? Mitä teen väärin, kun en edelleenkään juokse aikoja, joita minun ”pitäisi” juosta, en saa kisassa aikaan kunnonmukaista suoritusta, tai loukkaannun kerta toisensa jälkeen? Useimmiten vastaus on: harjoittelen liikaa, yritän liikaa, otan liikaa paineita, stressaan. Suomalainen sisu on ollut hyödyllinen ominaisuus useassa tilanteessa ja auttanut minua paiskimaan kovasti töitä ja pääsemään yli vaikeimmistakin ajoista, mutta tämä sisukkuus on myös toisinaan kääntynyt itseäni vastaan. Sisua pitäisi osata kanavoida oikein. On hyvä olla sisukas ja kova tekemään töitä, koska kyllähän se niin on että korkealle tasolle päästäkseen ei voi olla ”laiska”, mutta urheilijan pitää myös oppia säätelemään missä tilanteissa ja kuinka paljon sisuaan käyttää. Suomalaisten urheilijoiden raadollisuus ja menestyspaineet johtavat usein liialliseen harjoitteluun ja levon laiminlyömiseen, mikä puolestaan johtaa joko väsyneeseen suorittamiseen, ylikuntoon, tai loukkaantumiseen. ”Train SMART but NOT TOO HARD.” on mielestäni hyvä motto, ja ajattelumalli jota olen itsekin yrittänyt opetella, varsinkin viimeisen vuoden aikana, mutta totuttuja tapoja ja ajattelumalleja on erittäin vaikeaa muuttaa, jos on yli kymmenen vuoden ajan opetettu ajattelemaan, että ”enempi on AINA parempi. PISTE.”

En ehkä ole paras esimerkki tai auktoriteetti kun puhutaan suomalaisesta huippu-urheilusta, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Minulla on ollut useampi vuosi vaikeaa, ja en ole vieläkään kasvanut ”lupaavasta juniorista” aikuisten arvokilpailutasolle. Uskon itse edelleen, että minulla on siihen mahdollisuudet, olenhan kuitenkin kestävyysjuoksijaksi varsin nuori, mutta jotta saisin otettua tämän seuraavan askeleen, minun on harjoiteltava oikein ja pysyttävä terveenä. Toivon, että uuden valmentajani Beth Sullivanin kanssa asiat lähtevät vihdoin rullaamaan toivotulla tavalla. 🙂 Neljä vuotta sitten Amerikkaan lähtiessäni sain paljon kuraa niskaani monelta taholta. Tottahan se on, että NCAA:ssa urheileminen on rankkaa puuhaa, mutta kaikista ongelmistani huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun. Täällä harjoittelu ja kilpailu on aivan erilaisella tasolla, ja tarvittavat tukipalvelut saatavilla aina kun niitä tarvitsee. Toki yliopistossa urheileminen rajoittaa Suomessa kilpailemistani varsin paljon, mutta nämä kokemukset ja ”amatöörinä ammattilaisolosuhteissa” urheileminen ovat olleet arvokkaita kokemuksia. Olen neljän vuoden aikana saanut keskittyä täysin urheilemiseen ja opiskeluun ilman raha tms. huolia, ja luotan siihen, että tämä pohjatyö tuottaa vielä tulosta, kunhan sen saa jalostettua oikein. Mutta mitä suomalaiseen urheiluun tulee, tukipalvelujen riittämättömyys on erittäin suuri ongelma. Kun harjoitellaan kovaa (liian kovaa?), lihashuolto- ja muut terveyspalvelut tulisi olla saatavilla aina tarvittaessa, eikä niin että joutuu varaamaan hieronta-ajan kahden viikon päähän. Toinen asia, mitä olen usein miettinyt, on mentaaliharjoittelun puute suomalaisurheilussa: olen vasta itse viimeisen parin vuoden aikana alkanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on valmistautua kilpailuihin myös henkisesti. Suomessa harjoitellessani näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta mielentila ja henkinen vahvuus vaikuttavat kilpasuoritukseen enemmän kuin osaisi kuvitellakkaan.

Pointtini on lähinnä se, että olen kyllästynyt lukemaan kommentteja suomalaisten urheilijoiden laiskuudesta ja riittämättömästä harjoittelusta. Väitän, että joka ikinen suomalaisurheilija joka kilpaili Berliinin EM-kilpailuissa harjoittelee vähintäänkin riittävästi. Veikkaan, että ongelma on lähinnä harjoittelun ja palautumisen tasapainottamisessa; harjoittelun määrässä ja sisällössä, sekä resurssien ja tietotaidon puutteessa. Olen toki realistinen ja ymmärrän, että SULin resurssit ovat tällä hetkellä varsin vähäiset, eikä minulla ole tarjota ratkaisua kyseiseen pulmaan, mutta tukipalvelujen riittämättömyys on todellakin suuri ongelma… En siis halua uskoa, että EM-kisojen mitalittomuuden syy on pelkästään suomalaisten huippu-urheilijoiden laiskuus verrattuna kilpakumppaneihinsa!


1 kommentti

Paras versio itsestäsi on tarpeeksi hyvä.

Kirjoitin tämän tekstin alunperin ”Naisten Yleisurheilumaajoukkue” – Facebook ryhmään. Olemme vuorotellen kirjoittaneet tsemppitekstejä ns. ”maanantaimotivaation” merkeissä, ja tällä kertaa oli minun vuoroni näpytellä tarina muille naisille.
Varoitan siis jo etukäteen, että tämä teksti tulee olemaan piiiiitkä! Jos et jaksa lukea koko juttua loppuun asti, voin tiivistää tähän alkuun tekstini pääajatuksen: muista nauttia jokaisesta päivästä, jokaisesta kisasta, SIITÄ ETTÄ SAAT OLLA TERVE JA TEHDÄ SITÄ MITÄ RAKASTAT. Muista, että urheilet vaan itsellesi, ja olet muutakin kuin pikajuoksija, kestävyysjuoksija, hyppääjä, tai heittäjä. Numerot taulussa tai mittanauhassa eivät määrittele sinua tai arvoasi ihmisenä. Pidä hauskaa ja nauti tekemisestä, sillä se on yleensä tie hyviin tuloksiin!

 
Ajattelin siis kirjoittaa siitä, miten tärkeää on välillä miettiä, miksi ylipäätänsä urheilee. Meillä jokaisella on omat syymme ja motivaatiomme urheilemiselle, mutta välillä on hyvä pysähtyä miettimään ja tarkastelemaan tilannetta. Luulen, että jokainen meistä urheilee, koska se on kivaa. Mutta jos jossakin vaihessa ei enää olekaan kivaa, on hyvä puhaltaa peli poikki ja palata takaisin lähtöruutuun. Itse huomasin yhtäkkiä, ettei minulla ollutkaan enää kivaa, ja se herätti minut tajuamaan, että olen ihan väärällä polulla. Palasin takaisin mun urani alkuaikoihin; Skypettelin kotiin stressaantuneena ja itkuisena, ja alettiin vanhempieni kanssa muistelemaan ihan ensimmäistä “kestävyysjuoksukilpailuani”: 2km maantiejuoksukilpailu, pieni pisamanaamainen Minttu-tyttö letit päässä, seuran tuulihousut jalassa ja apinan kuvalla varustettu pitkähihainen päällä. Emme ensin meinanneet edes löytää kisapaikalle, ja meinasin alkaa jo hätäilemään, sillä halusin niin kovasti kisata! Olin lopulta koko kisan viimeinen tai toiseksi viimeinen, mutta olin iloinen, että selvisin maaliin ja sain osallistumismitalin! Kyseinen muisto alkoi naurattamaan, ja aloin muistelemaan muita urani alkumetrien tähtihetkiä, sillä niistä olen tällä viikolla ammentanut paljon tärkeää viisautta.
 
Muistan aina, kuinka ylpeä olin ollessani piirinmestaruuskisoissa neljäs. Se oli mielestäni tosi hieno saavutus, vaikka en palkintopallille päässytkään. 14-vuotiaana sijoituin ensimmäisissä SM-kilpailuissani seitsemänneksi. Olin tosi innoissani ollessani kymmenen parhaan joukossa, sillä pelkästään “A-rajan” saavuttaminen ja kisoihin mukaan pääseminen oli jo iso juttu! Mutta kisojen jälkeen päätin, että seuraavana vuonna voitan mitalin. Pronssisen. Olin päättänyt olla tyytyväinen jos olisin kolmas, sillä voittaminen tuntui todella hurjalta tavoitteelta. Harjoittelin kuitenkin tosi kovaa, ja kesän saapuessa olinkin niin hyvässä kunnossa, että tajusin minulla olevan mahdollisuudet jopa siihen kirkkaimpaan mitaliin. Koko kesän kyttäsin Tilastopajaa ja harjoittelin palkintopallilla tuulettamista kylpyhuoneen peilin edessä. “Fake it ‘til you make it.” Tärkeän päivän saapuessa olin valmis, ja lopultahan se kulta tuli kotiin vietyä, mikä oli ihan mahtava juttu! Uskoin koko kesän mahdollisuuksiini voittaa, ja nyt kun jälkeenpäin mietin, kaikki parhaimmat saavutukseni ovat tulleet lujan uskon kautta. Pisteet 15-vuotiaalle Mintulle!
xd

Kuva niistä legendaarisista 15-vuotiaiden SM-kisoista Eltsussa 2010. Pituutta varmaan se 150cm (jos sitäkään), mutta sisua sitäkin enemmän!

Ensimmäisen SM-kultamitalini jälkeen olen voittanut useamman läpyskän jokaisessa värissä, mutta ensimmäisen mitalin jälkeen mikään ei ole tuntunut läheskään yhtä hyvältä. Suurin syy siihen on ollut paine. Paine menestyä, paine näyttää, että pärjään… 16-vuotiaasta lähtien, olen aina ollut tilanteessa, missä ympärilläni on ollut vahvoja juoksijoita, ja olen kokenut olevani “altavastaaja”, jonka tulokset eivät koskaan ole olleet riittävän hyviä. Olen kantanut reppukaupalla metallia nuorten SM-kisoista, juossut niin nuorten EM- kuin MM-finaalissakin, saavuttanut muutaman yleisen sarjan SM-mitalin, ym., mutta siltikin olen aina kokenut olevani muiden varjoissa. Etten riitä. Tuntui, etten koskaan saanut kehua tai kiitosta suorituksistani, ja paineet menestyä vain kasvoivat entisestään.
 
Kympin tyttönä niin koulussa kuin kentilläkin, olen antanut menestyksen määritellä itseäni liikaa ihmisenä. Jos juoksu ei suju niin kuin toivoisin, olen huono. Jos en juokse ennätystä, olen huono; jos en saa kokeista kymppejä (tai täällä Amerikassa A:ta), olen epäonnistunut. Minulla on pitkä vamma- ja sairashistoria, ja yleensä joka ikinen vuosi olen viettänyt talven enemmän tai vähemmän “telakalla”. Mutta kumma kyllä, yleensä “telakalla olon” jälkeen, olen aina palannut takaisin vahvempana ja juossut kovempaa kuin ikinä ennen. Hinku takaisin kentille ja kisoihin on ollut niin kova! Silloin olen aina muistanut, miksi minä urheilen. Minä urheilen itselleni. Koska nautin siitä. Koska haluan olla PIRUN HYVÄ! Koska haluan katsoa miten kovaa voin juosta – mikään ei voita sitä euforista fiilistä, kun juoksee ennätyksen tai voittaa kovan kisan. Kaikki se “hiki, veri, ja kyyneleet” , mitä niiden tulosten eteen on vuodattanut, tuntuu silloin vaivan arvoiselta. Ja sen vuoksi vammatalvien jälkeen tulokset ovat olleet aina edellisvuotta parempia: koska on vaan niin mahtavaa päästä takaisin kentälle, ja hyvät tulokset ovat siten tulleet kuin itsestään. Edelleen voimassa oleva 3000m esteiden ennätykseni 9.56,51 (2014) on erittäin repaleisen talven jäljiltä (talveen mahtui mm. sääriluun rasitusosteopatia, sekä vatsaleikkaus…), mutta se ei menoa haitannut. Minulla ei ollut paineita menestymisestä, ainut tavoitteeni oli päästä mukaan nuorten MM-kisoihin, mutta mitään muuta tulostavoitetta en koko kesälle asettanut, ja kas kummaa, olin lopulta Euroopan tilaston ykkönen, kymmenen kärjessä maailmassa, ja myös todella lähellä Zurichin EM-kisarajaa. Piste 19-vuotiaalle itselleni.
 
Viime talvi oli elämäni tähän mennessä paras. Pystyin juoksemaan isompaa määrää kuin koskaan ennen, pysyin terveenä ja vauhti kiihtyi. Hallissa juoksin 5000m Suomen ennätyksen, ja odotukset kesälle kasvoivat. Samalla myös paineet kasvoivat, sillä tavoitteenani oli juosta alle Olympia- ja EM-kisarajan, ja vihdoin päästä mukaan aikuisten arvokilpailuihin. Paineiden kasvaessa tuli pelko epäonnistumisesta. Pelko siitä, että jos en saavutakkaan tavoitteitani, olen taas se sama “surkimus”, joka on vaan “pitänyt kovaa meteliä itsestään”. Tänä keväänä harjoitukseni ovat sujuneet hyvin, mutta kisoissa on ollut päällä henkinen lukko, sillä olen yhtä aikaa sekä pelännyt etten onnistu, mutta myös pelännyt onnistuvani. Olen tilanteessa, missä voisin juosta kovempaa kuin ikinä ennen, mutta pelkään.
 
Viimeiset pari viikkoa olen kärsinyt pienestä vammasta, ja tällä viikolla jouduin pitämään kolme päivää taukoa juoksemisesta. Hullua sanoa näin, mutta tämä vamma on parasta mitä minulle on tapahtunut tänä keväänä. Tietenkään en halua olla loukkaantuneena, mutta loukkaantuminen sai minut tajuamaan, mikä on oikeasti tärkeää, sillä hetken jo pelkäsin, että koko talven kova työ valuisi hukkaan; pelkäsin, että kyseessä oli jotain vakavampaa, ja että kisakauteni tulisi päätökseensä ennen kuin se edes kerkesi kunnolla alkamaan. Pelkäsin, että kaikista tärkein asia elämässäni otettaisiin minulta pois. Tajusin, etten ollut koko keväänä ehtinyt nauttimaan tekemisestä, sillä olin vain keskittynyt panikoimaan ja hätäilemään, mikä vain kulutti voimiani ja vei täysin ilon koko juoksemisesta. Onneksi selvisi, että kyseessä ei ollutkaan mikään isompi vamma, vaan tulisi kuntoon varsin pian! Päätin, että tällä viikolla lepään, hoidan itseäni parhaalla mahdollisella tavalla, ja saan itseni takaisin jaloilleni, ja että kausi tulee jatkumaan ensi viikolla Conferencen mestaruuskisoissa. Aion olla mukana kisoissa, ja nauttia siitä mitä teen, oli tulos mikä hyvänsä! Kyllä, tavoitteeni on edelleen päästä mukaan arvokisoihin, mutta jos en saavutakkaan tavoitteitani, voin ainakin olla ylpeä siitä, että olen yrittänyt. Aina kun yrittää parhaansa, oli lopputulos sitten mikä hyvänsä, on se riittävä. Minä juoksen itseäni varten, en voittaakseni jonkun tietyn ihmisen tai todistaakseni jollekulle muulle olevani jotakin. Juoksen, koska se tekee minut onnelliseksi. Vaikka se tuottaa välillä todella paljon kipua, on se kaiken sen vaivan arvoista. Juokseminen on antanut minulle elämässä paljon, ja tulee varmasti antamaan vielä paljon lisää, kunhan muistan pitää kiinni omista unelmista ja tavoitteista, koska ne ovat minulle itselleni tärkeitä. Ilon ja rennon fiiliksen kautta tulee yleensä parasta jälkeä, ei naama irveessä puristamisen. Nauttikaa täysillä siitä mitä teette!
 
Ole paras versio itsestäsi! Muista, että aina kun teet parhaasi, se riittää, niin itsellesi kuin muillekin!
 
Rentoa tekemistä ja hyvää fiilistä kaikille
 
toivottaa Minttu


Jätä kommentti

October 28th 2015

image

Tänä syksynä oon oppinut aika paljon itsestäni. Oon mielestäni jonkin verran kasvanut urheilijana. Toki mulla on vielä paljon opittavaa, mutta kaiken aikaa yritän kehittää itseäni ja tulla paremmaksi, en siis pelkästään juoksussa mutta myös muissa elämän osa-alueissa. Mielestäni olen oppinut keskittymään enemmän omaan tekemiseeni ja olemaan välittämättä muista ja heidän tekemisistään: luotan valmentajiini, ja tiedän omat tavoitteeni.

Yksi uusi asia tänä syksynä monen muun joukossa on lähestulkoon viikoittainen lepopäivä. Aiemmin olin tottunut harjoittelemaan jollakin tapaa viikon jokaisena päivänä, mutta nykyään pyhitän lähestulkoon joka viikko sunnuntain lepopäiväksi – vähän niinkuin kenialaiset! Saavutan viikon tavoite mailini kuuden päivän aikana, ja siten voin hyvillä mielin levätä sunnuntaisin; palautua, ja kehittyä. Lepopäivät ovat aina tuntuneet jotenkin vastenmielisiltä ajatuksilta, ja olo on ollut ”laiska”, mutta nyt olen yrittänyt sisäistää ajatuksen ja uskoa, että se tekee mulle vaan hyvää. Ja kun en kerran juokse määrällisesti vähemmän kuin muuten, en usko siitä olevan mitään haittaa – päinvastoin, jos lisään jokaiselle päivälle yhden ekstramailin, ja voin siten ottaa yhden päivän kokonaan taukoa ja lepuuttaa lihaksiani, luitani ja jänteitäni, ei se mielestäni kuulosta lainkaan huonolta diililtä! 🙂

Olen aina tehnyt mielestäni asiat kunnolla urheilun kannalta, tai niin ainakin luulin. Tänne tultuani olen huomannut, että nimenomaan luulin tekeväni kaiken 100% hyvin. Nyt vasta tuntuu, että oikeasti kykenen panostamaan ja ottamaan huomioon kaikki pienen pienetkin yksityiskohdat. Ja täällä saan kaiken tarvitsemani tuen tehdäkseni niin.

Eilen oli erityisen hyvä päivä: tehtiin joukkueen kanssa Conferenceen valmistava treeni ja se meni todella hyvin. Tuntuu että mun kunto on tehnyt hurjan hyppäyksen eteenpäin pelkästään muutaman viikon aikana, ja odotan innolla viikonlopun kisaa. Viime vuonna voitin Southland Conferencen mestaruuden Lamar Universityn väreissä, mutta tänä vuonna sijoittuminen viiden parhaan joukkoon on jo todella kova saavutus, sillä BSU on samassa Conferencessa New Mexicon kanssa, joka on tällä hetkellä koko maan parhaimmaksi rankattu joukkue, sekä tietysti unohtamatta oman joukkueeni Allie Ostranderia, joka on koko maan parhaimmaksi rankattu yksilö. Ja tietysti muut tytöt meidän joukkueesta pitää ottaa vakavasti huomioon – kovassa seurassa ollaan!

Mun harjoittelu ja tavoitteet tuntuu paljon selkeämmiltä nyt kuin aiemmin. Aion panostaa yliopistokauteen, sillä vietän täällä 10kk vuodesta ja tuntuu siten turhalta murehtia muutamaa kuukautta mitkä vietän Suomessa. Kuitenkin, mun tavoitteena on ensi kesän EM-kisat ja Olympialaiset (uskallan sanoa sen ääneen, vaikka hurjalta se kuulostaakin), ja mielestäni nämä kisat pystyy (helposti) yhdistämään NCAA kauden kanssa.

Huomenna lähdetään siis taas reissuun. Jännää! Pitäkäähän mulle peukkuja!! Go Broncos!

Terveisiä Suomeen,

Minttu

——
Translation:

This fall I have learnt a lot about myself and grown as an athlete (I think). Of course I still have a lot to learn, and I will never be perfect, but I try to become better day by day and improve in all the aspects of my life, not only in running. I feel like I have learnt to focus more on my own things without worrying about what the other people are doing. I feel like my own goals are more clear to me and I can truly trust on my coaches.

One new thing among many others in this fall is a weekly restday I decided to take (nearly) every Sunday. Earlier I was used to train every day, and I was a bit concerned while thinking of taking a complete rest day to my weekly schedule, but now I see it as a good deal: adding an extra mile for each day (so I’m still running the same mileage) and then having one day off when I can rest my bones, muscles and joints, and improve – sounds good to me. 🙂

I thought I have always done all I could have done as well as possible for my sports. When I came here in Boise I realized I indeed had thought that I have done all with 100% effort. I feel like actually now I can focus well on all the small details, and that I can get all the support I need to do so.

Yesterday was a really good day: we did our pre-meet workout, and it went so well that I’m really excited about the weekend and the MW Conference Championships. Last year I won Southland Conference Championships when I was running for Lamar University, but this year the standard is so much higher that even placing in top5 is difficult! There are all the New Mexico girls, not to talk about our homegirl Allie O…. And actually you should not take any of the girls there for granted!

My training and goals are more clear now than ever, and I will focus on the NCAA season instead of worrying about the season in Finland. However, my goal is to qualify to the European Championships and the Olympics (I dare to say it out loud, even though it may sound furious), and I think these competitions can be combined with the NCAA season, as I can have a small break after the Nationals.

So tomorrow we will drive to Reno! Exciting!! Wish me luck! Go Broncos!