Minttu Hukka


4 kommenttia

Rahaa pankkiin

Hetki sitten tajusin, etten ole kirjoittanut blogiini mitään pariin kuukauteen. En oikein ole osannut kirjoittaa mistään. En jaksanut paapoa lisää alavireisesti mennyttä ratakautta Amerikassa… Ei huvittanut satuilla mitään kotiinpaluusta, lepäilystä, taikka surkeasti alkaneesta peruskuntokaudesta. Ei ollut mitään kirjoitettavaa, kunnes vasta nyt.

I just realized I haven’t written anything for a while. To be honest, there hasn’t been anything worth to be mentioned… I didn’t feel like storying about returning home for summer, resting, or writing more about the crappy track season I had in the States… Or about the poorly started cross-country conditioning! I simply didn’t have anything to write about, until now.

maxresdefault

Mulla on taas mykoplasma. Tai no, se on ollut päällä kuulemma jo koko kevään ajan. Oudolla tapaa olo on helpottunut. Ainakin löytyi syy kaikkiin tuntemiini oireisiin ja surkeaan kulkuun. Koko talvi meni kuin ruusuilla tanssien, kunnes keväällä, hallikauden jälkeen alkoivat ongelmat: kaksi pitkään kestänyttä flunssaa, väsymystä, univaikeuksia, rytmihäiriöitä, hengitysvaikeuksia, heikkoa palautumista… Kun mikään ei sujunut niinkuin olin suunnitellut, alkoivat henkiset voimavarani murentua entisestään, ja aloin panikoida, mikä ei tietenkään helpottanut tilannetta sitten ollenkaan. Minusta tuntui oudolta, että pystyin tekemään hyviä treenejä, mutta kisoissa suoritukset olivat alavireisiä. Esimerkiksi 16x400m sujui ihan helposti kovillakin vauhdeilla, mutta yhtämittainen 5000m sai minut tainnoksiin jo melkein ensimmäisen kilometrin jälkeen. Aloin uskoa, että kyse on pelkästään korvien välistä…

I have a Mycoplasma pneumoniae* infection. AGAIN. Or better, I have had it the entire spring. In an odd way, I feel very relieved. At least there is a reason and a clear explanation for all of the symptoms I have had, and the mysterious loss of fitness after the indoor season – if I need to find the silver lining of the cloud! I felt great the entire winter, but in the spring, after the indoor season, all the problems got started: I had two, long-lasting colds, I felt fatigued; I suffered from isomnia, arrhythmia, shortness of breath, and delayed recovery… When nothing seemed to work, my mental side started to break down as well, which obviously didn’t help the situation at all. It felt weird to be able to do some really good workouts, but then the competitions just sucked. For example, I was able to do workouts such as 16x400m with very good paces (I’m obviously not a 800m runner but I still have some leg-speed thanks to the diverse training history I have… I started as a sprinter/long-jumper and I also played soccer…! :D), but in a 5k race I just felt like a fish out of water after the first kilometer. I truly started to believe it was only mental – I mean I had trained so well year around but I still didn’t race well – and that I had started to lose my s**t as a runner.

 

*Mycoplasma is a genus of bacteria that lack a cell wall around their cell membrane. Without a cell wall, they are unaffected by many common antibiotics such as penicillin or other beta-lactam antibiotics that target cell wall synthesis. (Wikipedia)

For regular people, it just feels like a more severe cold, but for endurance athletes it causes more problems when the lungs don’t function properly, and one should be able to perform at the highest level, and when it is difficult to get rid off the bacteria completely.

1237048_10201863481647421_98608046_n

Sain viime perjantaina kuulla mykoplasmasta ja sen aiheuttamasta keuhkovauriosta. Lääkäri kertoi minulle, että n. kolme vuotta sitten sairastamani mykoplasma on mahdollisesti asustellut kropassani kaikki nämä vuodet, sillä silloinen antibioottikuurini oli liian lyhyt sen totaaliseen nujertamiseen (vrt. 2 viikkoa silloin, 2.5 kuukautta nyt), ja tauti on päässyt ilmeisesti aina silloin tällöin puhkeamaan. Ennen Nationalseja sairastin yli kahden viikon sitkeän flunssan kovalla yskällä, joten tämä diagnoosi käy todellakin järkeen. Keuhkovaurion lisäksi myös kortisoli- ja kreatiinikinaasi-arvoni olivat erittäin korkeat. En tiedä onko mykoplasma myös näiden arvojen kohoamisen taustalla, vaiko huonosta kulusta stressaaminen ja kova treeni, sillä kroppa on ollut koko kevään todella kovilla kun on taudista huolimatta pistänyt itsensä 100% likoon. Jossittelu on aina turhaa, ja useimmiten siitä vain pahoittaa mielensä, mutta olen miettinyt minkälaisia tuloksia olisinkaan voinut tänä keväänä/kesänä tehdä, mikäli olisin pysynyt terveenä. Lupaavan hallikauden ja Suomen ennätyksen jälkeen lähdin innolla kevääseen, mielessä niin EM-kilpailut kuin Olympialaisetkin, mutta tällä(kin) kertaa sain jäädä nuolemaan näppejäni ja seuraamaan kisoja kotisohvalta. En kuitenkaan aio lannistua, vaan hoidan nyt itseni kuntoon ja siten pääsen taas harjoittelemaan kohti uusia tavoitteita. Nälkä kasvaa syödessä. Vieläkään ei ollut mun aika, mutta olen varma että sekin vielä tulee, kunhan jaksan edelleen yrittää täysillä. Tämä vuosi on osoittanut minulle, että minulla on oikeasti potentiaalia ja mahdollisuudet nousta ihan aikuisten arvokilpailutasolle saakka.  Syksyn maastokilpailuista en vielä osaa sanoa sen enempää, vain aika näyttää miten treeni alkaa taas kulkea. Nyt alkuun joudun ottamaan erittäin iisisti kahden viikon ajan, ja sen jälkeen luvassa on kaksi viikkoa pelkkää peruskestävyysharjoittelua. Vaikka tämä vuosi ei nyt mennytkään ihan suunnitellusti, on se silti ollut erittäin arvokas ei pelkästään saamieni kokemuksien perusteella, mutta myös selkeästi suuremman ja laadukkaamman harjoitusmäärän puolesta: olen saanut tehtyä paljon suurempaa määrää TERVEENÄ (kopkopkop), ja uskon että se työ ei ole ollut hukkaan heitettyä. Nuori mies kun nukkuu, on se kuin laittaisi rahaa pankkiin… Sama voi kai soveltaa nuoreen kestävyysjuoksijaan ja hänen uurastukseensa, eikö??

Last Friday I got to hear that not only did I have a Mycoplasma infection, but it had also caused some lung damage. I had this same infection three years ago, and my doctor said there is a chance that the bacteria has been hiding in my body since then, causing the onset of the symptoms every once in a while, as the antibiotics didn’t last for long enough back then to kill all the bacteria. GREAT. This time I need to take meds for three months, whereas three years ago it was only two weeks. Before the NCAA Nationals I had a very bad cold with a strong cough, and it lasted longer than two weeks, so this diagnose totally makes sense to me. In addition to the lung damage, my creatine kinase and cortisol levels were way too high, and I can only wonder whether the Mycoplasma paired with hard training has caused these levels to peak (=double exhaustion!), or whether I trained too hard and the levels just raised up due to that, and then I became ill when my body was like an open window for the germs. I know it is always dumb to think about ”what ifs”, but I can’t help thinking how well I could have performed this spring/summer if I had been healthy. After the promising indoor season and the Finnish national record in 5k, my hopes were up and I really dreamed about the European Championships and the Olympics. Well, it still wasn’t my time to shine, but I try to keep believing it will come if I keep working hard and moving forward. However, this year has shown me that I have all that what it takes to get there and run in the big championships.

 

I can’t say anything about the fall and the cross-country season, only the time will tell how well I will bounce back. Now I just need to take it easy for two weeks, and then only do some easy runs for another two weeks until I can move up to running treshold. Even though this season didn’t go as planned, it has still been very precious not only because of the experience I got (I mean, I made it to the NCAA Champs though my lungs didn’t even function 100%, and I got to taste the opportunity to becoming an Olympian), but I was also able to train harder and better and run higher mileage than ever before. I love all the idioms and twists of language, and there is this one idiom in Finnish, that I don’t know if there is similar in English, but if I translate it straight, it goes like ”When a young man sleeps, it’s like depositing money into a bank account.” I hope this also goes with distance running: a mile run by a young runner is never wasted.. Every mile gets deposited towards the future, right?! I feel like the ’year of deposits’ will serve me later.

936663_272455009616913_5036480423018014395_n

Olen kateellinen lueskellessani uutisia nuorten EM- ja MM-kilpailuista. Nuo reissut ovat olleet niin mahtavia kokemuksia. Kaipaan niitä aikoja! Mulla on nälkä. Nälkä päästä taas ensi vuonna Suomi-paitaan. Tässä yhtenä päivänä kaappeja siivoillessani eteeni sattui mun maajoukkuevarusteet, ja niitä katsellessani se tunne vain kasvoi mun sisällä: haluan päästä takaisin sinne. Haluan olla taas reissussa näissä kamoissa. Täältä tullaan vielä. Hitaasti mutta varmasti.

I feel so jealous when I read the articles and results of the European Youth Championships as well as the World Juniors that started this week. Those trips with the national team are some of the greatest experiences I have ever got. I miss those times!! I’m hungry. I’m hungry to get to wear the FINLAND-jersey again. The other day I was cleaning my closet and I got my national team gear in my hands, and while looking at them, the feeling just grew a whole lot bigger: I WANT TO GET BACK THERE. I want to travel with this gear again. I will be back. Slowly but surely!

 

Terveisin,

Regards,

 

Minttu

elikkä ♦ a.k.a ”the little bad wolf”

 

 

Mainokset


Jätä kommentti

18. tammikuuta 2016

Ensimmäinen viikko uutta lukukautta jo takana ja pahimmasta jet lagistakin aletaan olla vihdoin selvitty. Jees! Onpa ihanaa olla taas takaisin Boisessa. Oli kivaa lomailla kotona, mutta arkeen palaaminen ja omien arkirutiinien palautuminen tuntuu ihan hyvältä. Ja juoksukelitkin ovat hieman paremmat täällä päin maailmaa: lämpötila on päivisin plussan puolella ja aamuisin vain hieman nollan alapuolella, eikä maassa ole lunta. Viime tiistaina tarkeni vetää ratatreenin shortseissa, joten KELPAA!

20160111_123035IMG_20160111_130944

Kuukauden kestänyt kova treenijakso tuli viime viikolla päätökseen ja tällä viikolla on luvassa kevyt viikko. Kun on hyvä draivi päällä ja treeni sujuu, tuntuu tuskaiselta kevennellä – tekisi vaan mieli mennä täysillä koko ajan! Mutta niinhän se menee, ettei kukaan meistä ole kone ja että levossa sitä sitten kehittyy, ja senpä takia onkin hyvä jarrutella välillä. Mun harjoittelu on ollut nousujohteista ja järkevää, ja lähes viikottaisen lepopäivän sisältyminen ohjelmaan tuntuu itsestäni hyvältä. Aiemmin ’lepo’ tuntui kirosanalta, ja tunsin syyllisyyttä huilaamisesta, jos kerran olin terveenä ja ehjänä, mutta nykyään olen sinut sen kanssa, sillä tiedän kuinka kovasti teen töitä viikon muut kuusi päivää, joten kroppani ansaitsee ja tarvitsee lepoa. TRUST THE PROCESS. Ja ehkä siinä se juttu onkin miten saatan pysyä terveenä ja ehjänä…

20160117_07311220160117_073529

Eilen vietin siis taas ansaittua lepopäivää, ja päätin sen kunniaksi hemmotella hieman itseäni menemällä aamiaiselle yhteen lempi aamiaispaikoistani Boisessa. Ja ihan yksin! Oli ihanaa olla ihan omassa rauhassa, vetää ruoka- ja kahviöverit ja nautiskella päälle vielä muutama leivoskin – ihan vaan koska teki mieli! Välillä on ihan hauskaa mennä treffeille itsensä kanssa ja tehdä ihan omia juttuja ilman kenenkään seuraa. Tuhdin aamiaisen jälkeen vietin muutaman tunnin pyöräillen ympäriinsä, hieman shoppaillen ja päästyäni kotiin siivosin, kokkasin ruuat valmiiksi tälle viikolle ja ehdin jopa tehdä hieman koulutöitäkin. Hyvä ja tehokas päivä, vaikka en yhtään mailia juossutkaan. 🙂

20160117_123251

”I used to live in a room full of mirrors. All I could see was me. Well I take my spirit and smash my mirrors. Now the whole world is here for me to see.”

Saatan avata hallikauden tällä viikolla kotikisoissa. Harkitsen juoksevani mailin, sillä yleensä saan ”karstaa pois koneesta” juoksemalla jonkin keskimatkan kisan. Vitsailin koutsille että tällä hetkellä mun kunto on tasoa ”maraton”, ja että voisin ennemminkin osallistua kyseisellä matkalla Yhdysvaltojen Olympiakarsintoihin ensi kuussa. En aio pitää mitään varsinaista hallikautta, mutta muutaman treenikisan ajattelin juosta ja katsoa miten tässä harjoittelun keskellä liikahtaa. Ihan kivaa päästä taas viivalle, vaikka en kyllä hirveästi ole lyhyen radan ja tunkkaisen halli-ilman ystävä. Luvassa on siis ainakin muutama reissu Seattleen ja sitten Conferencen mestaruuskisat Albuquerquessa, New Mexicossa.

Mukavaa alkanutta viikkoa!

Terveisin,

Minttu

 


Jätä kommentti

Kelpaan näin

image

Milloinkohan aion oppia hyväksymään itseni sellaisena kuin olen, ja ymmärtämään että kukaan ei voi olla täydellinen kaikessa?

Perfektionismi on ollut ongelmani jo pikkutytöstä asti: haluan olla täydellinen ja paras kaikessa. Haluan saada täydet pisteet kokeessa, olla nopein treeneissä, voittaa ja loistaa. Joissakin asioissa se on hyvä juttu, etenkin kilpaurheilijana, mutta täydellisyyden tavoittelu elämän joka osa-alueella ajaa ihmisen usein aivan loppuun. Minulle on käynyt niin jo muutaman kerran.

Koko kouluhistoriani ajan olen pyrkinyt olemaan kympin tyttö. Yläasteen päättötodistukseni keskiarvo oli 9,85 (voi kauhistus ne muutamat ysit!), lukiosta kirjoitin useamman L:n – E:t ja M:t olivat pettymyksiä! Lukion jälkeen olin aika puhki ja kun lähdin yliopistoon, päätin olla armollisempi itselleni (osittain äidin painostuksesta: otin vähimmäismäärän kursseja….) Toisin kävi. Freshman vuoteni oli stressaavaa, eikä koulunvaihtosuunnitelmat helpottaneet oloa tippaakaan. Olin keväällä aivan uupunut, kärsin unettomuudesta ja rytmihäiriöistä, eikä juoksusta tullut mitään. Kisaaminen oli pelottavaa ja pelkäsin epäonnistumisia. No, viime kesä menikin miten meni…

Kun tulin Boiseen, kaikki lähti rullaamaan tosi hyvin. Olin innoissani ja iloinen. En saanut siirrettyä kaikkia opintopisteitäni koulunvaihdon yhteydessä, ja sen takia jouduin ottamaan syyslukukaudelle täyden kattauksen. Perfektionistina olen ylisuorittanut koko syksyn: treenannut ja opiskellut kunnes on ollut aika mennä nukkumaan. Hetken aikaa se toimikin, mutta pidemmänpäälle ei. Olen aina ollut aika huono nukkuja, ja univaikeudet alkoivat kasautua. Rintakehä ja selkä on tuntunut tosi kireiltä. Henki ei kulje. Kisoissa tuntuu että happi loppuu. En ole tyytyväinen kisasuorituksiini: olen paremmassa kunnossa kuin ikinä, mutta mistään ei tule mitään. Ennen kisoja pelkään mahdollisia hengitysongelmia, ja niistä panikoiminen on varma keino laukaista kyseiset ongelmat. Viime viikonlopun katastrofi herätti vihdoin tarkastelemaan tilannetta hieman vakavammin.

Rytmihäiriöitä ja ”muljahtelua”. Hengenahdistusta ja painetta rinnassa. Ei kuulosta normaalilta. Surkeat yöunet, väsymys… Ja se viimeisin kisa, missä tuntui että en vaan saa enää hengitettyä. Maanantaina marssin heti aamusta lääkäriin. Otettiin EKG (sydänkäyrä), PEF (peak expiratory flow) ja muita testejä. Sydänkäyrässä näkyi jotain poikkeavaa: ”Sinus bradycardia with right axis deviation.” Bradycardia on normaalia urheilijoiden keskuudessa, mutta tämä toinen juttu ei. PEF tulos oli 37, ja mun kokoisella ja ikäisellä naisella sen pitäisi olla yli 42. Sunnuntain ja maanantain lepäsin, ja tiistaina otettiin echocardiogram, mikä on siis hieman tarkempi sydänkuvaus. Tänään sain tulokset, ja luojan kiitos ne olivat ok. Lääkäri oli sitä mieltä, että ahdistus ja stressi on kaiken tämän takana, ja nyt pitää vähän hidastaa menoa ja rentoutua.

image

Maanantaina en tehnyt lainkaan koulutöitä, vaan chillasin sängyssäni, katsoin mtv3 katsomosta Putousta ja söin hyvin. Nukuin päikkärit ja virkkasin. Tiistai-iltapäivästä sain luvan käydä vähän hölkkäilemässä, mutta en tehnyt hirveästi koulutöitä. Keskusteltiin mun trainerien ja valmentajien kanssa tästä ja mulla on paljon parempi olo. Mun valmentajat uskoo muhun ja eivät ole huolissaan tulevasta. Mun pitää vaan ymmärtää, että kelpaan näin ja mun ei tarvitse olla kympintyttö ihan kaikessa. Mun pitää lakata murehtimasta asioita mihin en voi vaikuttaa, ja miettimästä liikaa kisoja ja lopputuloksia. Tällä viikolla olen nukkunut 2x9h yöunet!! Lääkäri sanoi, että voin palata normitreeneihin oman voinnin mukaan, mutta tähän ylistressaamiseen pitää puuttua. Mun pitää oppia rentoutumaan.

Stressaaminen on se suurin tekijä, mikä estää mun kehityksen. Pelko siitä että epäonnistun. Tietenkään omaa ajatusmaailmaa ja asennetta ei kykene muuttamaan hetkessä, vaan se vaatii aikaa ja työtä, mutta olen päättänyt muuttua ja saan siihen tukea monilta ihmisiltä. Haluan oppia arvostamaan itseäni kaikkine virheineni, sekä oppia niistä, ja suhtautumaan rennommin niin juoksuun kuin kouluunkin. Naama irveessä vääntäminen ei vie pitkälle millään saralla.

image

Tähän on hyvä päättää. Palaillaan myöhemmin.

– Minttu


3 kommenttia

MW XC Champs

Onko kellään lukijoista koskaan ollut hengitysongelmia ilman että olisi todettu astmaa tai allergioita?

Tänään ei tosiaan ollut mun päivä. Tein kyllä parhaani siihen asti kuin kykenin, mutta mun hengitys vain yksinkertaisesti pysähtyi totaalisesti. Jouduin keskeyttämään kisan.

Keskeyttäminen tuntuu aina pahalta, ja en todellakaan tee sitä helposti. Tänään en keskeyttänyt sen takia, että alkoi tuntua rankalta tai että muut olivat parempia. En vain yksinkertaisesti kyennyt hengittämään enää. Se oli todella hirveä kokemis.

Tukehtumisen tunne on pelottava. Vaikka kuinka yrittää repiä ilmaa keuhkoihin, tuntuu että mitään ei tapahdu. Mun koko rintakehä leukaan saakka tuntui täysin lamaantuneelta ja kohmeiselta. Aiemmin ajateltiin tämän johtuvan kireistä lihaksista (mun koko rintakehä-niska-selkä alue on aivan lukossa) ja väärästä hengitystekniikasta, mutta nyt alettiin miettiä jos taustalla on jotakin muutakin. Ensi viikolla menen asiasta tutkimuksiin ja toivon saavani selkeyttä asioihin.

Harmittaa tosi paljon kun teen niin kovasti töitä, mutta tuntuu että se ei kuitenkaan kanna hedelmää. Tänään en vaan kyennyt parempaan suoritukseen. Olen todella hämilläni ja haluan saada asiat toimimaan. Mulla on kaikki eväät menestyä, mutta tää hengitysjuttu ei ole enää pelkästään fyysistä, mutta nyt myös psyykkistä kun olen alkanut pelkäämään sitä tunnetta. Keskeyttäminen tuo aina pintaan häpeän tunnetta, mutta tämä kisa oli täysin erilainen kuin aiemmat DNF-merkintään päättyneet kilpailut, ja olen enemmänkin huolestunut kuin häpeissäni. Minulla on pari viikkoa aikaa ennen tärkeimpiä kisoja saada asiat järjestykseen tai edes parempaan suuntaan, ja aion käyttää nämä viikot hyödyksi.

Parempi kai epäonnistua tällaisissa pienemmissä kisoissa kuin itse H-hetkellä… Käännän tämän vielä voitoksi kun saan selville mikä mättää. Jos jollakin siellä ruudun toisella puolella on vastaavanlaisia kokemuksia, toivon että jakaisitte ajatuksianne koska jokainen pienikin vinkki voi lopulta auttaa tai sysätä tilannetta parempaan suuntaan.. Kiitos!

Minttu