Minttu Hukka


5 kommenttia

Miksi Suomen yleisurheilu polkee paikallaan?

Seurasin EM-kisoja jälleen kerran kotoa käsin, vaikka kisoihin pääseminen oli myös omalla tavoitelistallani. Onnistuneen harjoituskauden jälkeen kevään kisat eivät lähteneet sujumaan hyvin tarpeeksi ajoissa (vaikkakin tein mielestäni ihan positiivisen comebackin estejuoksun pariin parin vuoden tauon jälkeen), ja kausi päättyi kesken kaiken loukkaantumiseen. Perusominaisuuksiltani (kestävyys, voima) olen aivan uudella tasolla, mutta kisasuorituskyvyn löytäminen on rikkonaisten kausien jälkeen ollut ongelmallista. Mutta sen pituinen se.

Olen seurannut kovasti mediamylläkkää Berliinin EM-kisojen ajalta ja sen jälkeen. Urheilijoita syytetään ”surkeasta tasosta”, ja penkkiurheilijat nauttivat heidän solvaamisestaan. On totta, että mitalittomuus on kinkkinen tilanne, mutta jokainen urheilija joka pääsee mukaan arvokisoihin on ansainnut paikkansa. Joka ikinen osallistuja on tehnyt vuosia raadollista työtä päästäkseen mukaan. Ja totuushan on se, että jokainen urheilija haluaa menestyä, eikä vain ”olla mukana ja nauttia tunnelmasta”, mutta jokainen urheilija joka kentälle astuu ei valitettavasti voi sijoittua kolmen parhaan joukkoon. Jonkun on oltava kahdestoista. Jonkun on oltava viimeinen. Mutta jokaikinen urheilija on takuuvarmasti antanut parhaimman suorituksensa sinä päivänä, kun on saanut pukea maajoukkuepaidan ylleen. Joinakin päivinä se paras ei vaan ole riittävän hyvä, mutta joskus se saattaa hyvin ollakin. Negatiivinen palaute on lannistavaa, mutta yritän itse uskoa että ” just keep showing up”-asenne vielä jonakin päivänä tuottaa tulosta. Olisiko kukaan uskonut, että Tommi Evilä ottaisi MM-pronssia (2005)? Tai että Jukka Keskisalo rynnistäisi joukon hänniltä Euroopan mestariksi (2006)? Ei ainakaan suomalaiset asiantuntijapenkkiurheilijat, mutta nämä urheilijat itse varmasti uskoivat itseensä ja siihen, että he ovat juuri siellä missä heidän kuuluukin olla sinä päivänä ja hetkenä; ja päättivät olla välittämättä negatiivisesta palautteesta ja suoranaisesta pa%*#sta, mitä urheilijat usein saavat niskaansa. Jep, olen 23-vuotias. Jep, kutsun itseni juoksijaksi. Jep, tavoitteenani on edelleen tulla olympiaurheilijaksi. Jep, valmistuin juuri yliopistosta mutta minulla ei vieläkään ole varsinaista ammattia taikka työpaikkaa. Harjoittelen 20-30 tuntia viikossa ja valmistuin sekä lukiosta että yliopistosta parhain* mahdollisin arvosanoin, mutta olen siltikin luuseri, joka ei ole koskaan saanut mitään aikaiseksi elämässäni?

(*olen vain kolmen Laudaturin ylioppilas, joten lukiotodistuksessani jäi vielä parantamisen varaa;)

Olen palannut takaisin Yhdysvaltoihin Suomessa vietetyn heinäkuun jälkeen, ja uuden lukukauden alku on taas käsillä. Niille, joille asia on vielä epäselvää, olen siis aloittamassa maisterinopintoni University of Tennessee:ssa, ja juoksen viimeisen yliopistokauteni (sisä- ja ulkoratakaudet) täällä. Boisessa vietetyn kolmen vuoden jälkeen maisemanvaihto tekee hyvää niin akateemiselle- kuin urheilu-urallenikin. Olen harjoitellut pitkään kuten 5km/10km juoksijat harjoittelevat (ts. ehkä hieman turhan suurta määrää ja ”vääränlaisia” harjoituksia), ja estejuoksussa menestymiseen tähtäävä harjoittelu on ollut vähäisempää, ja sen vuoksi tuntuu että juoksuni on vain puuroutunut. Hyvänä esimerkkinä toimii heinäkuun loppupuolella juoksemani Kotkan Meripäiväjuoksu 15km: juoksin erittäin tasaisen kilpailun, lähes samaa vauhti alusta loppuun saakka, ja täysin ilman kovia treenejä vyöni alla. Koska minulla ei ole enää edustusoikeutta maastokaudella, olen toukokuun loukkaantumiseni ja sitä seuranneen lepojakson jälkeen harjoitellut vähemmän ja pelkästään kevyesti, sillä seuraava kisani tulee olemaan vasta joulu-/tammikuussa. Sen vuoksi olin ihan tyytyväinen suoritukseeni, ottaen huomioon sen että olin tehny edellisen kovemman harjoitukseni toukokuussa.

Kuva: Pekka Vainio

Kilpailu on kovaa. Suomalaisia urheilijoita syytetään laiskoiksi ja että heille ”harjoittelu ei maistu”. Voin kyllä henkilökohtaisesti sanoa että kyllä maistuu, ja useimmiten vähän liiankin hyvin. Ehkä tässä piileekin se ongelma menestyksettömyyteen? Neljä vuotta Yhdysvalloissa ollessani olen huomannut, kuinka erilainen ajattelumaailma monilla urheilijoilla on ollutverrattuna omaan, Suomessa opittuuni. Suomessa urheillessani olin tottunut siihen, että piiri- ja alueleireillä, sekä nuorten maajoukkueringissä toitotettiin ”enempi parempi”-ajattelumaailmaa, ja että koko ajan pitää vääntää naama irvessä tai muuten et tule menestymään. Olen saanut yliopistourheilussa mukana ollessani seurata, kuinka moni ns. ”vähemmän lahjakas, vähemmän harjoitteleva” ts. suomalaisessa urheilussa laiskaksi luokiteltava urheilija on yhtäkkiä ponnahtanut aivan uudelle tasolle. Olen usein näissä tilanteissa miettinyt, että miten se on mahdollista, kun he eivät harjoittele läheskään yhtä kovaa tai paljon kuin minä, syö yhtä hyvin kuin minä, taikka huolehdi kaikista yksityiskohdista yhtä hyvin kuin minä…? Mitä teen väärin, kun en edelleenkään juokse aikoja, joita minun ”pitäisi” juosta, en saa kisassa aikaan kunnonmukaista suoritusta, tai loukkaannun kerta toisensa jälkeen? Useimmiten vastaus on: harjoittelen liikaa, yritän liikaa, otan liikaa paineita, stressaan. Suomalainen sisu on ollut hyödyllinen ominaisuus useassa tilanteessa ja auttanut minua paiskimaan kovasti töitä ja pääsemään yli vaikeimmistakin ajoista, mutta tämä sisukkuus on myös toisinaan kääntynyt itseäni vastaan. Sisua pitäisi osata kanavoida oikein. On hyvä olla sisukas ja kova tekemään töitä, koska kyllähän se niin on että korkealle tasolle päästäkseen ei voi olla ”laiska”, mutta urheilijan pitää myös oppia säätelemään missä tilanteissa ja kuinka paljon sisuaan käyttää. Suomalaisten urheilijoiden raadollisuus ja menestyspaineet johtavat usein liialliseen harjoitteluun ja levon laiminlyömiseen, mikä puolestaan johtaa joko väsyneeseen suorittamiseen, ylikuntoon, tai loukkaantumiseen. ”Train SMART but NOT TOO HARD.” on mielestäni hyvä motto, ja ajattelumalli jota olen itsekin yrittänyt opetella, varsinkin viimeisen vuoden aikana, mutta totuttuja tapoja ja ajattelumalleja on erittäin vaikeaa muuttaa, jos on yli kymmenen vuoden ajan opetettu ajattelemaan, että ”enempi on AINA parempi. PISTE.”

En ehkä ole paras esimerkki tai auktoriteetti kun puhutaan suomalaisesta huippu-urheilusta, mutta jokaisella on oikeus mielipiteeseensä. Minulla on ollut useampi vuosi vaikeaa, ja en ole vieläkään kasvanut ”lupaavasta juniorista” aikuisten arvokilpailutasolle. Uskon itse edelleen, että minulla on siihen mahdollisuudet, olenhan kuitenkin kestävyysjuoksijaksi varsin nuori, mutta jotta saisin otettua tämän seuraavan askeleen, minun on harjoiteltava oikein ja pysyttävä terveenä. Toivon, että uuden valmentajani Beth Sullivanin kanssa asiat lähtevät vihdoin rullaamaan toivotulla tavalla. 🙂 Neljä vuotta sitten Amerikkaan lähtiessäni sain paljon kuraa niskaani monelta taholta. Tottahan se on, että NCAA:ssa urheileminen on rankkaa puuhaa, mutta kaikista ongelmistani huolimatta olen edelleen sitä mieltä, että tein oikean ratkaisun. Täällä harjoittelu ja kilpailu on aivan erilaisella tasolla, ja tarvittavat tukipalvelut saatavilla aina kun niitä tarvitsee. Toki yliopistossa urheileminen rajoittaa Suomessa kilpailemistani varsin paljon, mutta nämä kokemukset ja ”amatöörinä ammattilaisolosuhteissa” urheileminen ovat olleet arvokkaita kokemuksia. Olen neljän vuoden aikana saanut keskittyä täysin urheilemiseen ja opiskeluun ilman raha tms. huolia, ja luotan siihen, että tämä pohjatyö tuottaa vielä tulosta, kunhan sen saa jalostettua oikein. Mutta mitä suomalaiseen urheiluun tulee, tukipalvelujen riittämättömyys on erittäin suuri ongelma. Kun harjoitellaan kovaa (liian kovaa?), lihashuolto- ja muut terveyspalvelut tulisi olla saatavilla aina tarvittaessa, eikä niin että joutuu varaamaan hieronta-ajan kahden viikon päähän. Toinen asia, mitä olen usein miettinyt, on mentaaliharjoittelun puute suomalaisurheilussa: olen vasta itse viimeisen parin vuoden aikana alkanut ymmärtämään, kuinka tärkeää on valmistautua kilpailuihin myös henkisesti. Suomessa harjoitellessani näistä asioista ei koskaan puhuttu, mutta mielentila ja henkinen vahvuus vaikuttavat kilpasuoritukseen enemmän kuin osaisi kuvitellakkaan.

Pointtini on lähinnä se, että olen kyllästynyt lukemaan kommentteja suomalaisten urheilijoiden laiskuudesta ja riittämättömästä harjoittelusta. Väitän, että joka ikinen suomalaisurheilija joka kilpaili Berliinin EM-kilpailuissa harjoittelee vähintäänkin riittävästi. Veikkaan, että ongelma on lähinnä harjoittelun ja palautumisen tasapainottamisessa; harjoittelun määrässä ja sisällössä, sekä resurssien ja tietotaidon puutteessa. Olen toki realistinen ja ymmärrän, että SULin resurssit ovat tällä hetkellä varsin vähäiset, eikä minulla ole tarjota ratkaisua kyseiseen pulmaan, mutta tukipalvelujen riittämättömyys on todellakin suuri ongelma… En siis halua uskoa, että EM-kisojen mitalittomuuden syy on pelkästään suomalaisten huippu-urheilijoiden laiskuus verrattuna kilpakumppaneihinsa!

Mainokset


Jätä kommentti

MW Conference 1/2

SE4_0877-XL

SE4_0884-XL

SE4_0890-XL

SE4_0891-XL

SE4_0900-XL

SE4_0904-XL

SE4_0915-XL

 

My Coach knows what he is talking about. If I listen to him, the result is usually good, but if I don’t, the result is something else… Like yesterday. It’s been quite hot and windy here in Fresno. Yesterday was the steeplechase race, and I had only one thing in my mind: to get the Regional Qualifier, no matter what. Coach told me to stay in the pack until the last kilometer and then run for the win, but I didn’t want to take a risk of running a slow time that wouldn’t be enough to qualify. So I kept my mind and paced the entire race, until the wind was too much, and 500m before the finish I just couldn’t find the second gear anymore. I finished second, which was disappointing, and ran a time of 10.14, which was even more disappointing, though it was enough to get to run in the Regional meet in a couple of weeks. What annoys me the most is that I didn’t feel too exhausted in the finish, but I just couldn’t pull the kick anymore. If I had listened to my Coach, I probably could have run a faster time and even win the race. But I have to be grateful that I got to race after the health problems I had during the past couple of weeks. And it was fun!! I will still compete in 5k today, we will see how that ends up..! I am ready to run faster in the Regionals and hopefully qualify to the Nationals, too….

 

Trust yourself. Trust your Coach. Trust the process.

 

Minttu

 

Photos: Scott Elliott

 


Jätä kommentti

Stanford Twilight

image

image

4.28,76 for 1500m was a disappointment, even though it was just 0.09 seconds off from my PR. Why? Because I know I could have done so much better. My workouts have been fast and I know it is inside me. But in the race, I was afraid to go for it early enough. The pace felt easy but I knew the girls I was running against had PRs so much faster than mine, so a tiny voice in my head told me I wasn’t supposed to beat them. I made a move just 500m before the finish line, but it was too late. I felt fresh after the race, and I was mad at myself… And then I did a long cool down to actually cool down my anger.. However, if I look the positive side, at this point of the season I’m running a 1500m time that has been usual in the previous seasons when I have been peaking – that means the best is yet to come!

Next weekend it’s Payton Jordan and finally I get to steeple!

♡: Minttu

Photos: Scott Elliott


Jätä kommentti

MW Championships

image

image

image

image

image

image

Photos from MW Champs that were held in Albuquerque, New Mexico this weekend. Finished my short indoor season with two top3 finishes (1. in 5k and 3. in 3k) and now it feels nice to move the gaze towards the approaching outdoor season when one has some bling around her neck – ha! Racing in altitude is still strange to me (Albuquerque is at ~ a mile high) and I am trying to accept the fact that the times are much slower. The races were rather tactical than speedy, but it was nice to try new ways to race. I am satisfied with the victory at the 5k but disappointed with the result after yesterday’s 3k: altitude, doubling, and my race tactic were all bit too much and I was unable to respond when the move was made. However, I accept that there were two girls stronger than me yesterday, and remember that I was the strongest on Friday. So happy for my teammate (& future roomie♡) Brenna who got 2. in the 5k and 2. in the 3k! Overall, we had a really good weekend with several great performances, Go Broncos!! Even though I raced indoors in the middle of training and without actual tapering, it feels good to get a short break from racing and get some good weeks of training in before the first track meets on April.

Happy National Pancake Day Everyone! I am just going to make a nice stack of pancakes for breakfast….;)

♡: Minttu

Photos: Bronco Sports


4 kommenttia

UW Invitational

image

My Coach said I could run 15.50-16.10 in my indoor opener. 5k was an odd distance for me, it was my first track meet since forever (last summer), and I had never ran that fast. It was exciting and scary. But I wanted to believe in him.

image

I ran 16.09,36. It’s a new PR by 33 seconds. It’s also a new Finnish National Indoor Record. It’s the 7th fastest time in the NCAA at the moment. It’s a good time, but not something I should be too satisfied with. I know I can do so much better! I ran this race in the middle of training season without actual speed work, so I’m pretty excited how fast I can go when the season progresses. I really want to run sub-16, and I know I can do it!

image

I feel strong and happy. My training has been consistent and the results start to show it. Somebody believed in me and made me believe in myself too. I want to run fast and be one of those top girls out there! I’m so lucky to have these amazing people around me. Thanks Coaches. Thanks Team. Thanks Trainers.

image

image

By the way, I think my Coach knows what he is talking about.

– Minttu

Trust Yourself. Trust Your Coach. Trust the Process.

Race photos: Paul Merca